Vieraissa

Puhutaanpa hetki muiden hevosten ratsastamisesta. Tosiasiahan on, että mitä enemmän saa hevosia alleen, sitä parempi. Jos sitä omaa vaan hinkuttaa päivästä toiseen, kyllähän siinäkin toki kehittyy, mutta kilometrejä ja tunteja tulee auttamattoman vähän. Varsinkin kun haluaa mennä eteenpäin ja kehittyä.

Joten on ilo ja onni, että niitä muitakin on siunaantunut! Ja uskoisin sen olevan sama tunne myös niiden muiden omistajille. Mitä olen sieltä kentälaidalta seurannut, sekä hevoset itsessään, että yhteistyö omistajiensa kanssa on mennyt eteenpäin. Vaikka katselenkin niiden vaaleanpunaisten lasieni läpi, niin kaipa tuo tyttö jotain silti osaa.

Eilen tämä muiden hevosten ratsutus sai taas ihan uuden ulottuvuuden, nimittäin ensimmäinen startti ratsutettavalla. Ja heti sinne voittajan pallille! Tai niin me eilen luultiin, mutta otetaanpa tuo takaisin. Siellä on kai laskettu pisteitä väärin ja neidin sija onkin tänään 2. Mutta rata oli varsin siisti ja kelpo ja omistajansa onnellinen, se riittää.

Vilma ja Hamppi palkintojenjaossa

Sitä pitää nyt kyllä ehkä vähän ihmetellä, että jos tällainen "vähän enemmän" ratsastanut hyppää helppo B -luokkaan (koska hevonen on sillä tasolla), niiden ratsastajien sekaan, jotka oikeasti itse ovat sillä tasolla (paria poikkeusta lukuunottamatta), niin miten se ei näy vaikkapa istuntapisteissä? Toki tuolla isommissa mittelöissä vaatimustaso kasvaa ja pisteiden saanti kovenee sitä mukaan. Mutta eilisessä luokassa neidin istuntapisteet oli sen 6,5 niinkuin monella muullakin. Ja oikeasti ero on kuin yöllä ja päivällä. Eikä tämä ole kritiikkiä niiden lasten istuntaa kohtaa, heidän harjoittelukilometrit on vähän jotain muuta kun meillä ja he tulevat sitten aikanaan perässä. Mutta eikö tuomarin pitäisi osata katsoa ja arvostaa niitä asoita, joiden eteen on oikeasti tehty töitä ja jotka ovat vähän jollain muulla kuin helppobee -tasolla? Just saying.

Mutta siihen ratsutukseen. Erilaiset hevoset ovat rikkaus. Ja näiden ratsastajien ja hevosten eteenpäin vieminen toki omalta osaltaan kehittää myös Vilman taitoja. Oppii näkemään, kuulemaan ja havainnoimaan, keksimään ratkaisuja erilaisten ihmisten ja hevosten haasteisiin ja saada aikaan onnistumisia, että näin tämä toimii. Ja kun tulee viestiä perässä tai näkee ratsastajan ilmeestä, että nyt loksahti jotain paikoilleen, että voi mieletön tätä fiilistä, niin arvatkaa kuinka ylpeäksi ja onnelliseksi se tekee tämän mutsin!

Olisihan tähän palettiin hyvä saada myös lisää erilaisia hevosia. Sellainen vanha konkari, joka opettaisi Vilmalle sitä korkeampaa kouluratsastusta. Tai vaikkapa nuori kehityskelpoinen yksilö, josta joku päivä tulisi se uusi Patu, kun herran itsensä olisi aika jäädä eläkkeelle. Mutta niihin pitäisi kai tällä tasolla kaivaa sitä omaa eli mutsin kuvetta ja se yhtälö on ainakin toistaiseksi mahdoton. Sitä lottovoittoa tai dressage-kummia odotellessa.

Videolla on 8v. friisitamma, jolla on kunnon- ja taitojen kohennus kuuri 

sekä 5v sh-ravuri, jota opetetaan ratsuksi.

Minähän olen kuvannut paljonkin tämän kesän aikana, mutta kas kummaa, kun olen sitten myös poistellut niitä puhelimesta. Jotta ainoastaan kahden ratsutettavan videoita löytyi, kuvia ei kenestäkään. Nykyään harvemmin käyn missään mukana, koska neiti voi autoilla itsekin. Mitä minä siellä kentänlaidalla sitten edes tekisin ihmettelemässä. Joskus koitan siis keksiä muutakin elämää kuin hevoset. Vähän hunolla menestyksellä kyllä.

P.S. Patun palauttelu takaisin töihin -projektissa otettiin eilen ensimmäiset laukkapätkät. Oli ollut kuulema jarrut vähän hukassa.

Se mutsin toinen lapsi

Tätä päivää on odotettu ja jännitetty! Nimittäin pari vkoa sitten päätettiin, että Aava voisi taas osallistua näyttelyyn, koska se nyt Lahdessa kerran pidetään. En olisi sitä alkanut raijaamaan kovin kauas, kun ei ole mitenkään maailman hauskin kuljettaa. Lastautuu ja käyttäytyy kyllä nätisti, mutta samperi sitä kuopimista! Kun muutettiin se kuukausi sitten, kuunneltiin, että "sehän ei muuten kuovi"! Mutta kun luukut avattiin, purut oli trailerin takapäässä, että kyllähän sitä kuopimista sitten oli tapahtunut. En tiedä millä sen saisi siitä opettetua pois, todellä ärsyttävä tapa nimittäin. Äitinsä opettama.

Itsehän olin tänään muualla, joten Vilma ja Aavan täti Riikka saivat lähteä keskenään. Kyllähän Vilmalla olisi ollut lupa vetää koppia tuolla kilomäärällä, mutta ehkei 2-vuotiaan kanssa aleta harjoittelemaan. Ja onhan se helpompaa, että on apukädet mukana, ei sitä nimittäin yksin lastattaisi. Ja tarvittiin toki mutsille todistusaineistoakin. Joten siellä muualla jännityksellä odotin tilannetietoja, kuvia, videoita ja sitä pöytäkirjaa.

Aava kuulema käyttäytyi varsin asiallisesti. Mitä nyt kerran sitten puri Vilmaa, kun alkoi olemaan tylsää. Mutta kaikin puolin rauhallinen, asiallinen ja malttoi odottaa ja seistä. Sai jo mittauksessa kehuja, kuinka hienosti se käyttäytyy.

Arvostelusta olisin toki mutsina ja kasvattaja toivonut edes vähän enemmän pisteitä, mutta kyllähän tuo 2- sydäntä oikeasti lämmittää. Ei siis ihan paska eka tekele. Pisteitä oli vähentänyt kaviot, jotka olisi kengitettynä saaneet enemmän. Säihkysääri se ei ole koskaan ollut, vaikka mittaa niissä riittääkin. Myös pehmeän pohjan aiheuttaman kintereen lievä kiertyminen käynnissä näkyi, ilman sitä käynti olisi ollut kuulema 9. Ravikaan ei ollut tänään ihan sitä parasta. Toki kaksi viikkoa sitten lähdettiin siitä, ettei se edes ravannut. Että sinä mielessä kelpo numero.

Ja mikä mahtavinta, Aava oli saanut erityismaininnan, kuinka hienossa kunnossa se on! Siis oikeasti, meidän pihan perältä kaivettu lapsi! Sehän on ollut enemmän ja vähemmän "heitteillä", kunnes muutti samaan talliin Patun kanssa. Ei siis missään nimessä tallinpitäjän toimesta, vaan meidän, koska meillä ei ollut yksinkertaisesti aikaa käydä siellä joka päivä. Nyt se on asunut kuukauden päivät samalla tallilla kuin Patu, niin on ehtinyt myös siihenkin koskemaan. Edes vaikka harjannut silloin tällöin. Näyttelyharjoittelut aloitettiin pari viikkoa sitten, kun päätös tehtiin. Ja eihän 2-vuotiasta joka päivä rassata. Meidän silmään se on siis ollut vähän semmoinen "pihanperänkakara", joskin erittäin kaunis sellainen. Mutta mitä vielä, se on kuulema lihaksikas! Niin ja olivat tuomarit kehuneet sitä erittäin kauniiksikin. Että hei, se on sitten virallisesti kaunis muidenkin kuin mutsin mielestä!

Ja vitsit että mutsi on ylpeä siitä oikeasta lapsestaan! Vilma nimittäin sai parhaan esittäjän palkinnon! Ja ihan oli ensimmäinen kerta, kun mitään tai ketään missään esitteli. Niin siistiä! Pomo-tuomari oli vielä kysynyt, että onko se Vilman oma? Että saa kuulema olla ylpeä, on niin hieno varsa!

Iso kiitos kuuluu myös Riikka-tädille, kun tarjosi kyydin ja ne apukädet! Aavan emähän on Riikan tamma, joten täti -nimitys on siis ihan virallinen ja Aava on aina ollut vähän Riikankin lapsi.

Aava ja Riikka-täti

P.S. Patun olisi pitänyt kävellä vielä 1-2 päivää. Mutta herran kuppi alkaa olemaan sen verran nurin, että tänään aloitetaan ravaaminen suorilla.

Patun päiväkännit

Olen viettänyt hiljaiseloa ehkä siksi, että olen kirjoittanut yhtä tekstiä. Kirjoittanut, lukenut, muokannut ja miettinyt, julkaisenko sitä lainkaan. Se tarina olisi kertonut viime talvesta. Mutta se tarina avaisi kenties liikaa jo sulkeutumassa olevia haavoja. Enkä toki halua aiheuttaa Vilmalle kipua tieten tahtoen.  Joten annetaan niiden kirjan kansien sulkeutua, lopullisesti. Keskitytään nykyhetkeen, tulevaan, kaikkeen hyvään ja jatketaan matkaa eteenpäin.

Saatiin vihdoin vähän parempia kuvia SM:istä 

kuvat Hanna Mäntynen

Entä mitä tähän hetkeen kuuluu? Keventelyllä mentiin viime viikko, eilen nimittäin suunnaattiin Tampereelle klinikalle. Toki olemme olleet tietoisia, että vuositarkastus on tulossa ja että todennäköisesti tänä vuonna on taas se hetki, kun Patun jalkoja pitää hoitaa. Mutta toki se hetki pääsi nyt hieman yllättämään.

Patu on liikkunut hyvin ja puhtaasti, mennyt harppauksia eteenpäin. Pari viikkoa sitten alettiin katselemaan, että se silloin tällöin kompastuu. Viikko sitten  ylös - sivulle mentäessä tuli lopulta esiin  lievä epäpuhtaus. Meille se oli se hetki ja merkki, että enää ei odoteta. Joten sivuttaisliikkeet oli viime viikon pannassa.

Yöllä oli syksyn ensimmäinen pakkanen ja tämä mutsi valitsi reitiksi pikkutien. 

Jäätä oli paikoitellen, mutta turvallisesti päästiin perille!

Luonnollisesti tilanne laukaisi Vilmassa epätoivoa, mitä tällä voi tehdä ja hajotanko sitä lisää, jos teen jotain. Se ei kuuntele, mä en osaa mitään. Viime viikolla siis koettiin flashback menneeseen elämään, epätoivo ja oma osaamattomuus nostivat päätään ja saivat itkun aikaan. Tallikaveri siinä kuunteli purkausta ja Vilma kertoi kyseisen olotilan olleen aiemmin arkipäivää ja meidän normaalia elämää. Kauas on tultu onneksi niistä ajoista.

Miksi se sitten oli joskus arkea? Patu on haastava hevonen. Mitään se ei anna ilmaiseksi, ei oikeastaan edes halvalla. Sen sielunelämä on patumaista ja sitä on pitänyt tässä vuosien varrella opetella tulkitsemaan. Toki minä mutsina tunnen hevoseni käytöksen "maantasalta" ja se onkin melko helposti tulkittavissa, Patu kun on äärettömän ilmeikäs hevonen ja kertoo kyllä mitä haluaa. Ja mikä ei nyt passaa. Mutta luonnollisesti en itse konkreettisesti tiedä, mitä ratsastaessa tapahtuu. Olen sen varassa, mitä näen ja mitä minulle kerrotaan. Mutta siitä olen onnellinen, että myös ratsastaessa Patua on vihdoin alettu tulkitsemaan herran vaatimalla tavalla ja yhteistyö on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Ja ei, Patu ei vie meitä narussa, vaikka tämä siltä kenties kuulostaakin.

Vielä hereillä, odotellen omaa vuoroa

Mitä siellä klinikalla sitten kävi? Ostettaessahan on ollut tiedossa, että muutamassa jalassa on vähän sanomista. Ei kuitenkaan suurempia ja herra on ollut kaikki vuodet täydessä kisakäytössä, joten tietoinen riski otettiin aikoinaan. Sitäpaitsi en usko, että löytyy yhtään kisahevosta, jolla olisi täysin puhtaat paperit. Eilen taivutuksen seurauksena tuli pieni reaktio juuri niistä paikoista mistä oletettiinkin tulevan. Päätettiin myös kuvata ne, jotta tiedetään, missä mennään. Myönnän, kuvausta mietittiin tarkkaan, koska tieto olisi myös saattanut lisätä tuskaan. Mutta onneksi ei! Pieniä muutoksia on, ei mitään hälyyttävää. Nivelet hoidettiin ja harjoituksia jatketaan käyntipätkän jälkeen.

Pikku pä-kät, eli päiväkännit. 

Turvallisempaa ja informatiivisempaa lähteä juoksuttelemaan, kun suunta on eteen, eikä ylös 

(koska hui ravihevoset ympärillä).

Samalla kuvattiin myös yhden haljenneen hampaan juuri ja vatsa. Hammas on haljennut pari vuotta sitten (kuka tietää miten), vatsassa on muutaman kerran ollut hiekkaa. Hammas jää odottamaan taas seuraavaa vuositarkastusta, jos ja toivottavasti kun tässä välissä ei tapahdu mitään näkyvää. Vatsasta löytyi ihan pieni hiekkakertymä, psyllium nautitaan ennaltaehkäisevästi, kunhan tästä kävelykuurista päästään.

Joten onnekkaita oltiin! Kaikki tarpeellinen tutkittiin, eikä onneksi mitään erikoista, odottamatonta tai hälyyttävää ilmennyt. Nyt kun vielä saadaan nämä "ikuisuuskysymykset" eli satula ja kuolaimet kuntoon, niin jo vain taas voi päästellä menemään.

Taivutukset menossa.

P.S. Meidän nuori neiti Aava treenaa tällä hetkellä esiintymistä ja ravia. Sillä on varsin hieno ravi, kun se on laitumella pörheänä. Eli todella harvoin. Muuten se ei oikein osaa ravata, ei ole koskaan osannut. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä näyttelyihin, kun sellaiset kerran täällä järjestetään. Ja siihen mennessä pitäisi taas oppia ravaamaan. Kyllähän se viimeksikin oppi.

Mutsin murentuneet mitalihaaveet

Elämä jatkuu. Itseasiassa aika kivuttomasti. Kyllähän se otti vähän koville, että SM-kisoista karsiuduttiin toiselta päivältä niinkin pienen kuin 0,3%:n puutteen vuoksi. Mutta oikeasti, Vilma otti asian älyttömän hyvin. Näihin oli tähdätty niin monta vuotta, että jo sinne pääseminen oli iso juttu meidän perheessä. Tänä vuonna siihen tavoitteeseen ylsi (syystä tai toisesta) ainoastaan 12 junnua. Joten kova juttu, ainakin meille. Varsinkin kun keväällä Ruotista lähtiessä saatesanat olivat olleet "sä et tule ikinä pääsemään sinne ilman mua".

Ja ainakaan mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna Vilma ja Patu eivät olleet yhtään sen pöllömpiä kuin muutkaan. Eivät ilmeisesti monen muunkaan mielestä. Tai voihan se niinkin olla, että niiden muiden tarkoitus oli lohduttaa tätä mutsia, mistä sen tietää. 

Kisojen jälkeinen viikko vietettiin lötköilyä. Päätettiin, että annetaan Patulle jotain helppoa ja kivaa, ei laisinkaan dressagevääntöä. Big mistake. Kyllähän sen kroppa sitä tarvitsisi, mutta pää ja vatsa ei kestä. Kierrokset alkoi kasvamaan päässä ja pieru pyörimään vatsassa, joten ei kun takaisin hommiin. Se on vähän herkkä.

Tämähän on Vilman viimeinen junnuvuosi, joten jos hommaa haluaa jatkaa, on ensi vuonna siirryttävä nuoriin. Ja se tarkoittaa tason nostoa, molemmille. Meillä kun ei ole valmista hevosta, eikä sellaista varaa hankkia. Patun on siis tämän syksyn aikana noustava va A - PSG -tasolle, jos mielii mittelöihin jatkossakin. Onneksi sillä on hyvä työmoraali olemassa, kun sen sieltä "emmä haluu" ja "onks pakko" -mietintöjen alta saa ensin kaiveltua. Patu on äärettömän ilmeikäs hevonen ja sen silmistä näkyy tyytyväisyys itseensä, kun se on oikeasti sitten tehnyt töitä. "Vitsit miten hieno mä olin, näitteks te!!"

Vilmahan ei itsekseen Patun tason nostoon pysty, vaan siinä tarvitaan apua

Ja onhan se, hieno. Muidenkin kun tämän mutsin mielestä. Mutta toki se ei riitä, että se on kotona super ja tekee kaikki vaadittavat asiat puhtaasti. Kun se hienous pitäisi saada vietyä sinne radalle asti. Siellä se niin helposti sulkeutuu kuoreensa, eikä anna Vilman enää ratsastaa.

Tämä mutsihan sitten keksi, että koska aluemestaruudet on taas Lahdessa, niin jospa mentäisiin sinne. Ei ehkä kehtaisi sentään junnuihin, yrittämään uusia viime vuotista kultaa. Nuorista tuskin tällä alueella tulee luokkaa. Että jos sitten sennuihin, kun sekin on "vaan" vaativa B. Mutta niin vaan tuli kylmää kyytiä mutsin mitallikahvihaaveille, nyt keskitytään kuulema taas treenaamiseen ja unohdetaan hetkeksi radat. Joten enhän minä sitä hevosta sinne väkisin voi raahata kullan kiilto silmissä, tässä on vaan tyydyttävä ihailemaan lapsukaisia omien lasieni läpi kentän laidalla ja muisteltava vanhoja mitaleja.

 Hämeen alueen junioreiden hopeaa 2015

Hämeen alueen junioreiden kultaa 2017

Meidän nuori neiti Aava muutti vihdoin samalle tallille Patun kanssa. Aavan talli oli kyllä varsin hyvä ja tallinpitäjä ihana, mutta lapsi oli oikeasti vähän heitteillä, meidän toimesta. Kun se nyt kerran on jo 2vee, niin eskarin aloittaminen on oikeasti vähän myöhässä. Nyt on paremmin aikaa, kun molemmat asuu samalla tallilla. Tai ainakin teoriassa pitäisi olla. Heti eilen se nimittäin jäi taas harjaamatta, Vilmalla kun oli pari ratsastettavaa ja tallille valuttiin vähän myöhään. Mutsi oli meinaan krapulassa. Kerrankin.

Olisitte nähneet eilen Patun, kun se kohtasi Aavan vuoden tauon jälkeen. Se haisteli ja haisteli, ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Ilme kertoi, että "oikeesti, me kohdattiin uudestaan, vitsit mutsi, oikeesti toi mun pikkusisko on tossa, niin siistii".

Aava ja uusi ystävänsä issikkamummo Diku. Kuvan on ottanut tallikaveri Kati.

P.S. Kukaanhan ei sitten toivottavasti ottanut vakavasti mutsin mitallihaaveita. Ei tätä niiden takia oikeasti tehdä.

Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.

Meillä asuu heitteille jätetty mies

Tämä tarina ei liity Vilmaan ja Patuun millään lailla, mutta tarvitsee tulla kerrotuksi. Tai kyllähän se oikeastaan jopa liittyy. Patu kun on tarinan toinen osapuoli. Se kaiken edelle menevä.

Kuka tällaista kauneutta voisi vastustaa? 

Ei kerrota kenellekään, että todellisuus on kenties hieman toisenlaista.

Trumppia lainatakseni "America first" on muotoutunut meidän perheessä sanonnaksi "hevoset ensin". Kuulemma. Saattaahan siinä joku totuuskin piillä. Mies heitti tämmöisen esimerkin ilmoille leijumaan, että jos hänelle kävisi jotain ja samaan aikaan Patulla olisi vaikkapa ihan vaan kengitys, niin tämä (Patun) mutsi kuulema heittäisi kännykän syliin ja sanoisi "soita ite apua, mun täytyy nyt lähteä tallille". En tunnusta. Vaikka tottahan se kuviteltu tilanne taitaa olla.

Hevoset on kuuluneet meidän elämään lähestulkoon aina. Ne ovat enemmän kuin harrastus ja elämäntapa. Ne ovat koko elämä. Rahat on aina loppu, silti jos hevoset jotain tarvitsevat, se raha löytyy jostain. Niillä on hyvät varusteet. Paitsi tietty se satula. Mutta on sekin hyvä ja meidän mittapuulla kallis, ei vaan sovi niin kuin pitäisi. On traileri ja vetoauto. Hankitaan uudet kuolaimet ja loimet ja muut härpäkkeet, kun sellaisia tarvitsee. Ja samaan aikaan tämä mutsi miettii, että onko mahdollista ostaa itselle vaikka yhdet uudet yökkärit, kun vanhat meinaavat hajota käsiin. Kyllä te tiedätte. Te, jotka olette tässä samassa suossa mukana. Muut ei kyllä tajua.

Mutta siis meidän perheessä hevoset menevät (kuulemma) kaiken edelle. Olen kyllä joskus ollut itsekin havaitsevinani vaikka sellaisia asioita, kun että kotona ei jaksa siivota, mutta tallissa siihen on aina aikaa ja energiaa. Tai etten viitsi tehdä ruokaa, mutta tallilla raahaan selkä vääränä heinää hevosille ja sekoittelen mitä ihmeellisimmät enkelipölyt Patun puuroon. Ei kerrota sitä kotona.

Mies kyselikin, onko jotain sellaisia vertaistukiryhmiä olemassa meidän heitteille jättämille miehille? Jo vain, kyllähän sellainen löytyy, ei kun mukaan jakamaan kokemuksia. Vaikka kovin hiljaiselta tuo ryhmä vaikuttaa, viimeisin päivitys on ½:n vuoden takaa. Liekö ovat hyväksyneet jo kohtalonsa. Tai sitten eivät uskalla enää julkisesti ilmaista itseään. Tiedä häntä.

Itsehän haluaisin viedä tämän hullutuksen ja elämäntavan seuraavalle levelille, omaan hevostilaan. Se on ollut vuosia, oikeastaan vuosikausia, haaveena. Aina se on kuitenkin pysähtynyt siihen hevosnaiselle tyypilliseen ongelmaan, rahaan. Suurin osa meistä kun on oikeasti persaukisia. Siellä jossain on se pieni osa, jonka sukunimen etuosa on von. Tai on sattunut olemaan oikeaan aikaan oikeilla yrityskaupoilla. Meillä muilla se on jatkuvaa kädestä suuhun elämistä ja pennosten laskemista. Siitäkin pitäisi varmaan kirjoittaa ihan oma tarinansa. Koska tämän tarinan pääosassa pitäisi olla se hevosnaisen uhri, se kotona odottava miespolo.

Kuinka ihanaa olisikaan joka ilta jättää heinää rouskuttavat hevoset talliin yöpuulle? 

Se on ehkä maailman kaunein ääni. Hevosnaisen mielestä.

Miksi ne sitten jaksavat katsella meitä vuodesta toiseen? Itse sanoisin, että kun me kuitenkin ollaan niin ihania. Siltä mieheltä kysyttäessä vastaus saattaa olla varsin toisenlainen. Vaikkapa "en minä tiedä". Koska oikeasti kysyin, eikä hän tiennyt. Mutta jotain taikaa siinä on oltava, että sitä hikistä, likaisissa vaatteissa kulkevaa ja tallilta haisevaa naista jaksaa rakastaa. Tai viitsii joskus istua siihen kuraiseen, heinää täynnä olevaan autoon. Toki joka kerta siitä kyllä myös kuulee, että voisikohan tämän joskus siivota. Ja joka kerta vastaus on sama, että mitä suotta, kohta se kuitenkin näyttää tältä. Kestää sen, että kumisaappaat on jalassa useammin kuin korkokengät. (toim. huom. tällä naisella ennemmin tennarit kuin korkkarit). Tai ettei ripisväristä ole tietoakaan, eikä säärien ajelusta kukaan ole koskaan kuullutkaan. Paitsi että voisikohan sen hoitaa klipperillä samalla kun sen hevosenkin sääret?

Me vaan ollaan niin rakastettavia.

Tämän kirjoituksen kuvat on Pixabaysta.

P.S. Trumpin lainaus ei sitten tarkoita sitä, että arvostaisin kyseistä ihmistä pätkääkään. En arvosta.

Ikuisuusprojekti nimeltä sopiva satula

Meillähän on ollut tässä nälkävuottakin pidempi projekti menossa. Mistä löytyy Patukalle sopiva satula? Mutta toki niin, että se sopii myös Vilmalle. Patulla on varsin ongelmainen selkä. Tai siis ei selässä mitään ongelmaa ole (luojan kiitos, ja niin toivottavasti pysyykin), mutta selän mallissa versus satulat on. Ja aika hemmetin paljon. Ollakseen niinkin iso hevonen, sillä on äärettömän lyhyt selkä. Lavat tulee hyvä ettei persuksille asti. Ja iso säkä, kuinkas muutenkaan. Ja sen verran herkkis, että jos joku on vähänkin vinksallaan, niin liikkumisestahan tulee täysin mahdotonta. Toisaalta se on hyvä niin, kertoopahan itse, jos joku ahistaa.

Aiver Sportin uusi Capriccia -satula ja 4D-housut

Ollaan tässä keväästä lätien kokeiltu muutamaan Aiverin satulaa, mutta aina ne ovat olleet liian isoja (17,5") ja tulleet liian lähelle säkää. Tällä viikolla saimme heidän uutuuden, Capriccian sovitukseen. Ai vitsit miten kaunis se onkaan, ihan huikea! Siinä oli hyvä istua, mitä nyt polvituet tottumattomalle olivat aluksi "liikaa". Sattuu sattuu. Älä valita. Niin niihin tottui. Polvitukia saa kyllä eri mallisia.

Satula oli kaikin puolin pehmeä pyllylle. Hevosta vasten oli paksut paneelit. Ja kaikkia muitakin hienouksia, joista voi lukea vaikka täältä. Mutsi oli silmät sykkyrällä, että joko nyt, voidaanko me ostaa tämä?

Vilma kokeili sitä muutamana päivänä ja Patu liikkui ihan kivasti. Ongelma toki oli Vilmalle se, että koska satula oli ihanan pehmeä, hevosen liikeitä ei tuntenut ihan niin hyvin, kuin meidän omassa satulassa. Patu ei varsinaisesti "kertonut" mitään hälyyttävää, joten melko lähellä jo oltiin. Mutta silti liian kaukana. Kun Linnea hyppäsi kyytiin, tuli tyly tuomio, ei tämä tälle kuulkaa sovi.

Harmi, sillä odotin kovasti, että satulanetsintärumba olisi ollut vihdoin ohi. Ja harmi siksikin, koska kyseinen satula oli kaunis, kerrankin. Mutta etsintä jatkuu. En vaan oikein tiedä mistä. Niin monta penkkiä tässä on tullut kokeiltua. Mikä menisi Patulle edes sinne päin, ei sovi Vilmalle lainkaan. Toki suurin osa kokeilluista satuloista ei ole sopinut Patulle lainkaan. Meillä on ennenkin ollut haasteellisia selkiä, mutta Patu on kyllä laittanut sen potenssiin sata. Vilma totesikin eilen, ettei ole koskaan saanut ratsastaa Patulla sille täysin sopivalla satulalla. Joku heittäisi tähän, että onhan mittatilaussatulat olemassa. Niin on lottovoittokin.

Testissä oli myös Aiverin 4D-housut. Vilma käyttää pääasiassa Pikeurin housuja, niissä kun riittää lahkeiden pituus kilometrin mittaisille kintuille. Ja gripit on olleet tähän asti jotenkin mörköjä. Mutta nämä olivat pehmoiset ja mukavat. Lahkeiden pituuskin melkein riitti, tarpeeksi lähelle kuitenkin.

Alku oli hankalaa, takapuoli ei tahtonut irrota satulasta. Ja joka kerta sieltä kuului vikinää. Kun yhdistettiin uudet housut ja satula, tuli "pikku-vilma" esiin, mikään ei ollut hyvin ja kaikki oli huonosti. Aikani kuuntelin sitä valitusta. Lopulta ärähdin, että jospa taas lopetet sen valituksen ja alat ratsastaa. Ja kas, jotenkin kummasti homma alkoikin taas kerran toimimaan.

Se täytyy sanoa, että pikku-vilma ilmestyy nykyään todella harvoin. Oli meinaan aika, kun se istui siellä hevosen selässä harva se päivä. Joskus siitä päästiin yli ja homma toimi. Monesti ei. Mutta koska heidän yhteistyössä on nykyään ihan uusi boogie, nämä tilanteet ovat mudostuneet harvinaisuudeksi. Mikä on varsin hyvä. Saattaa siihen toki vaikuttaa myös ikä. Kun enää ei olla neiti teinejä, teinimäistä kiukuttelua on turha esittää.

Vihdoin onnituu ratsastus kentälläkin, kun lentokoneen kokoiset paarmat on lähes kadonneet

Mutta loppukaneettina sanottakoon, että kokeilkaa sitä satulaa. Jos se sopii just sun hevoselle, se on miellyttävä kokemus! (Vaikkei sitä vielä löydykään sivuilta, sitä saa kyllä tilattua). Tai jos tykkäät gripeistä takamuksessa, nämä 4D-housut on kyllä hankkimisen arvoiset. Vaikka meillä ei edelleenkään olla grippi-faneja, nämä housut jäävät ehdottomasti aktiivikäyttöön, sen verran mukavat ne on.

P.S. Tällä viikolla on saatu tehtyä kürin musiikki, kiitos ystäväni. Sekä tilattua frakki. Niin ja ilmoittauduttu sinne kisoihinkin. Joku ehkä sanoisi, että ollaan myöhässä. Mutta ei me olla, kyllähän nämä ehtii.

Niin siitä neidistä tuli virallisesti aikuinen

Tässähän kävi tällä viikolla kuulkaa niin, että meidän Vilma täytti 18-vuotta. Enää ei tällä mutsilla ole virallisesti huollettavaa. Patsi liuta näitä karvaisia kavereita. Ja kyllähän tuo neiti edelleen kuuluu meidän ruokakuntaan, joten ei kai tilanne oikeasti mihinkään muuttunut. Paitsi etten näe enää hänen pankkitiliään tai allekirjoita papereita puolesta.

Samana päivänä neiti sai myös ajokortin, joten enää ei tarvitse kuskata. Kyllähän hän on itsekseen päässyt aiemminkin kulkemaan mautolla, mutta näillä meidän nimismiehenkiharoiden päällystämillä teillä sen kanssa kulkeminen on ollut vähän turhan eksoottinen kokemus.

Vilma ja hänen ensimmäinen poni Julia joskus aika kauan sitten

Synttärilahjaksi neiti sai Aavan. Täytyy vaan toivoa, ettei se mene heti myyntiin, kun siihen nyt on virallisesti mahdollisuus Vilmalla itsellä. En kuitenkaan usko, sen verran on toivoa luotu tämän meidän nuoren neidin tulevaisuuden suhteen. Tällä viikolla päätimme myös muuttaa Aavan Patun kanssa samaan talliin. Aavalla on varsin hyvä tallipaikka nytkin, mutta meidän aika tulee olemaan enenevässä määrin kortilla koulujen alun takia, joten kahden tallin väliä kulkeminen on lähes mahdotonta. Ja kai tämän nuoren neidin kanssa joskus pitäisi jotain tehdäkin. Edes kaivaa se tuolta pellosta ja harjata.

Vilma ja Aava, se ainoa tämän kesän päivä, kun täällä päin satoi vettä

Mitä meidään viikkoon muuta kuuluu. Kürin musiikin valitsemisen vaikeutta! On sitten varsin mahdoton homma, että mikä olisi kivaa, mitä ei olisi käytetty niin paljoa, mikä sopii herra Patun liikkeisiin ja ohjelmaan. Itse ohjema on sentään aikalailla valmis. Tänään illalla sitä kuitenkin pitäisi hioa musiikin tahdissa, kuvata ja kellottaa, jotta musiikki saataisiin purkkiin. Jotta todelliset harjoitukset pääsisi käyntiin. Kohta meinaan loppuu aika.

Muutaman viikon takaisista treeneistä, (C) Ida Santaharju

Kuuluu meidän viikkoon myös mutsin vaaleanpunaisten lasien kiillottamista. Linnea on saanut Patua melkoisesti eteenpäin, tapaillaan piaffea ja nostetaan herran liikettä ylämäkeen. Ja tämä mutsi vaan tuijottaa haltioituneena hevostaan, että WAU. Eihän se ole mikään GP-liitokavio, eikä sellaiseksi koskaan tulekaan. Mutta mamman Patuksi se on varsin hieno. Niin kovasti haluaisin jakaa tämän hetken muiden kanssa, että "kattokaa tota hevosta!" Mutta ollaan sovittu, ettei sitä kuvata julkiseksi. Ja vaikka Vilma onkin ihan taitava (ainakin mutsin mielestä), niin eihän hän pysty ihan vielä kaivamaan samaa liikettä ulos. Joten ihailen sitten yksinäni sitä niiden lasieni läpi maneesinlaidalla. Ja maneesissa tämä kesä onkin kulunut, koska ötökkäkammoinen herra Patu ei kykene ulkona liikkumaan.

(C) Ida Santaharju

P.S. Miksi tämä mutsi on ollut niin hiljaa, johtuu kuulkaa ihan ruotsin opiskelusta. Ruotsin perusteet -kurssi alkoi tällä viikolla. Viime viikolla aloitin talousmatikan kertaamisen. Se on kohta koulunpenkki, joka kutsuu!

Etsitään suhdetta. Tositarkoituksella.

Puhutaanpa hetki yhteistyöstä. Eli suomeksi sponsoroinnista. Tai sen olemattomuudesta ja kysymisen vaikeudesta.

Vilma ja Patu, Hämeen juniorien aluemestaruus kultaa syksyllä 2017

Tosiasiahan on se, ettei se kysyminen mitään maksa. Kenellekään. Eikä kukaan siihen kuole. Tai ole ainakaan tähän mennessä kuollut. Koska häpeä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kenenkään kuolinsyy tiettävästi. Eikä siinä sitäpaitsi pitäisi edes olla mitään hävettävää.

Ongelma on siinä, ainakin meidän mielestä, ettei meillä ole mitään kummoisia tuloksia. Ensimmäinen kausi meni aikoinaan ihan hyvin, ensimmäiseksi kaudeksi. Mutta kaksi seuraavaa oli sitten pohjanoteerauksia. Tämä kausi taasen on mennyt varsin mainiosti, mutta koska me kisataan hyvinkin säästeliäästi, ei niitä tuloksia ole liikaa ehtinyt kertymään. Startteja on ollut vaivaiset 5, niistä kaksi voittoa, yksi 2. sija, yksi keskeytys ja yksi harjoituskisa (koska Vilma oli ainoa starttaaja). Joten mitään huimaa tuloskertymää ei ole tarjolla, että "hei kuulkaa, tämä on nyt meidän taso ja nyt kannattaa lähteä meidän matkaan, näistä kuullaan vielä!"  Koska miten minä tai kukaan voi luvata, että näistä oikeasti kuullaan. Mutta kai se riski on tässä lajissa aina olemassa. Kun ei kyseessä ole pelkästään sen satulassa istuvan urheilijan terveys, vaan myös sen tärkeän kumppanin.  Tuplasti riskitekijöitä.

Kangasala 1.7.2018, 3-tason va B voitto

Tosin mitä viime aikoina on saanut huomata, moni "vähemmän" ratsastanutkin on kerännyt ympärilleen yhteistyökumppanijoukon. Että ehkä se on vaan meidän päänsisäinen ajatusmaailma, että tällä tasolla, näillä tuloksilla, kun ei ole vielä mitään tai kukaan, niin ei voisi edes kysyä. Eikä tämä tarkoita sitä, että millään tavalla vähättelisin niitä "vähemmän" ratsastaneita. Tämä on järjettömän kallis laji ja jos siihen saa edes hitusen helpotusta ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä sopimukseen, niin mahtavaa. Arvostan suuresti.

Kangasala 1.7.2018, huomatkaa keskittynyt ilme

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

Mistä sitä sitten kerää rohkeuden siihen? Tai mikä on se oikea tapa lähestyä mahdollisia yhteistyökumppaneita? Onko helpompi lähestyä ensin ihan tuntemattomia? Vai tuttuja? Mitä kannattaa luvata omalta osalta? Entä toivoa toiselta? Täysin vieras maailma ja paljon kysymyksiä. Mihinkään näistä ei kai ole yhtä oikeaa vastausta ja harjoitus kenties tekee tässäkin asiassa mestarin. Tai ainakin lähestymisen helpommaksi ja nahan paksummaksi. Että se mahdollinen kieltäytyminen ei varmasti ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi taitojasi kohtaan, vaan syy on todennäköisesti jossain ihan muualla.

Joten kai sitä on kaivettava munat kaapista ja alettava hieromaan lähestymistä. Tai tarkemmin Vilman on alettava, koska mutsin puuttuminen asiaan olisi ainoastaan typerää. "Meillä olisi tällainen taitava ratsukko, miten olisi yhteistyö?" Vaikka ehkei se edistyminen ja taidot ole enää pelkästään tämän mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kuviteltua. Kun tämä parivaljakko keväällä palasi Suomeen, saimme onneksemme matkaamme ihanan Linnea Grünnin, maailmaa nähneen GP-ratsastajan. Joten olen melko varma, että edistymistä tapahtuu ihan oikeastikin.

Nää on niin rakkaita, mun murut

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

P.S. Patun päivät sisällä -yöt ulkona -rytmi oli pakko vaihtaa normaaliksi vajaa viikon kokeilun jälkeen. Herra alkoi olemaan nukkuneen rukous, koska ulkona ei uskalla nukkua, päivällä ei kuulu. Ruoka ei enää maistunut, jalat turposi tukeiksi. Nyt herra on päivät pihatossa, jossa on halutessaan kattoa pään päälle ja yöt sisällä nukkumassa. Ja jo yhden tallissa vietetyn yön jälkeen oli taas normaali Patu! Sai jo kontaktia, ruoka maistui ja jalat oli sulaneet. Meidän ukkeli on vähän herkkä muutoksille.

Miten minusta tuli poniäiti

Raotetaanpa hieman mutsin loimenkannattamia ja kerrotaan pari sanaa siitä, kuka mutsi oikein on ja miten tässä näin kävi, että poniäitiys pukkasi päälle.

Rakkaudesta lajiin, säällä kuin säällä. Kuva on oikeasti vielä tältä kesältä, vaikkei heti uskoisi.

Joku saattaisi sanoa, että olen keski-ikäinen. Itse koen asian niin, että vasta lähestyn keski-ikää. Mutta kuitenkin ollaan jo siellä puolivälissä elämää tai ainakin liki sitä. Ikää siis on ja sen myötä pari elämänkokemustakin jäänyt takataskuun. Toisaalta jos ja käsittääkseni kun Vilma täyttää viikon päästä 18vee, niin pitää mutsillakin jo käytännössä olla hieman kilometrejä takana. Mutta ei mennä niihin muihin kilometreihin sen tarkempaa, blogin pitäisi siirtyä ihan toisen aiheen alle siinä tapauksessa.

Mutta ne hevoskilometrit, ne alkoivat 6-vuotiaana muinaisesta Messilästä. Sinne meidät vietiin ja jätettiin ja homma toimi niin. Tänä päivänä, jos joku tiputtaisi 6-vuotiaan tallinpihaan ja kaasuttaisi pois, olisi lastensuojelu perässä silmänräpäyksessä. Eikä siellä tallilla kukaan edes perään katsoisi. Ratsastuskoulussa kuitenkin jatkettiin aina teini-ikään asti, kunnes "Mä haluun oman hevosen! Mutku mä haluun!" meni vihdoin läpi ja Tasmina saapui Saksasta. Kaikki tietävät, ettei siihen aikaan ollut internetin ihmeellistä maailmaa, ei suurta määrää myynti-ilmoituksia tai tällaista valinnanvaraa. Niinpä meillä tehtiin tilaus sukulaisten sukulaiselta ja ostettiin oikeasti hevonen kuin sika säkissä.

Tasmina viimeisinä vuosinaan

(C) Anu Parkkinen

Tämän päivän tiedoilla, jos joku teini haluaisi hevosen ja vanhemmat ei tiedä hevosista tuon taivaallista, eikä varsinaisesti apua olisi missään tarjolla, sanoisin, että älä osta. Mutta toki moni ostaa edelleen. Ja sitten ihmetellään, kun ei tämän kanssa oikein pärjätä. Mutta minä ja Tassu pärjättiin sen ajan tietämyksen mukaan ja hengissä pysyttiin. Mikä oli kyllä todellinen ihme, näin jälkikäteen ajateltuna.

Sitä iloa ei kauaa kestänyt. Ongelma oli nuori kokematon ratsastaja - nuori kokematon hevonen. Minä olisin hypännyt, samoin hevonen, mutta ei oikein yhdessä. Ja koska en saanut sitä kallista kisatykkiä vaihdossa, kiinnostus lopahti ja hevonen lähti. Kumma juttu.

Seuraavat vuodet meni muiden hevosia ratsastellessa. Tai ihan vaan taukoa pitäessä. Kunnes väsytystaistelu pääsi vihdoin maaliin asti ja kaverit saivat houkuteltua takaisin tunneille, ikää oli jotain alle 30. Ja sillä tiellä tässä ollaan, enää en oikein osaisi kuvitella elämää ilman hevosia. Kaikki aika, raha ja mielenterveys näihin menee. Ja silti ne on niin rakkaita. Jos on sysipaska päivä, tallilla unohtuu kaikki. Olenkin monesti miettinyt, että jos Vilma lopettaa tai lähtee maailmalle, niin mitä minä teen? Viime talvi meni hyvin Aavaa hoitaessa. Mutta tosiasia on se, etten itse tee sillä mitään. Aavasta voi ehkä kehkeytyä minulle maastohevonen, 15 vuoden päästä. Jos se sitten vaikka rauhoittuisi. (Toim.huom: Aava on varsin hyväkäytöksinen lapsi, mutta melko reaktiivinen.)

Violan Aava 6.7.2016, ikää ½ tuntia

Omia hevosia alkoi aikuisiällä taas kerääntyä, kun Vilma oli 4:n vanha. Ensin tuli Vilman shettis Julia, seuraavana kesänä toritamma Sisu. Silloin hevoset muuttivat myös kotiin ja elämä muuttui alkuinnostuksen jälkeen ratsastuksesta pelkäksi hoitamiseksi, lähinnä arjesta suoriutumiseksi. Taisi siinä vaivata myös vähän muutkin asian, burn out ja parisuhde ja mitä näitä nyt olikaan. Siitä huolimatta tänäkin päivänä haluan hevoset takaisin kotiin. Koska tiedän, että tällä kertaa se olisi erilaista. Nimittäin en itse enää edes ratsasta, joten tämä hoitaminen tulee jo luonnostaan.

Julia & Sisu

Julia lopetettiin Vilman ollessa 7:n vanha, kaviokuumeen takia. On meiltä mennyt toinenkin poni kaviokuumeeseen, eestinhevonen nimeltä Rimoosa, eli Maisa. Sisu taasen poistui keskuudestamme kenties jonkun hermoperäisen syyn takia, takapää muljahteli alta. Mutta koska näistä on vuosia aikaa, tietotaso ei ollut sitä luokkaa kuin nyt. Eikä myöskään netistä saatava tietotulva, hoito-ohjeet tai sieltä puskista klinikalle meno ilman omaa kuljetuskalustoa. Tänään tekisin monta asiaa toisin.

Vilma ja Maisa kesällä 2009

Koska luopumisen tuska oli silloin liian kova, oltiin lopulta kokonainen vuosi ilman omia hevosia. Käytiin yhdessä tunneilla, että ei tämä siihen sentään loppunut. Vilma kolmesti viikossa, itse kahdesti. Kunnes elämään astui Jaq keväällä 2011. Täydellinen herrasmies ja äiti-tytär -ratsu. Jakin alkaessa jäämään eläkkeelle kaivettiin jostain Orimattilan pihanperältä Nebukanatt 2013. Kuten olen aiemmin kertonut, tänä päivänä Nebu ei olisi meille koskaan edes tullut. Mutta kaikilla näillä on joku tarkoitus. Nebun oli kenties tarkoitus "viivyttää" seuraavan hevosen hankkimista siihen, että Patu saapui meidän elämään 2014. Nebu on muuten myynnissä, huomasin. Jos ne hevoset olisivat kotona tällä hetkellä, haettaisiin se viettämään eläkepäiviä takaisin kotiin. Mitään järkeähän siinä ei toki olisi, mutta harvoin näitä tämän harrastuksen päätöksiä järjellä tehdäänkään.

Vilma, Jakki & Nebu kisoissa Takkulassa

Itse lopetin ratsastamisen jossain Jakin ja Nebun välissä. Meillä ei Nebun kanssa kulkenut yhtään yksiin ja niitä tallihommia ja groomin töitä oli sen verran tarjolla, että ratsastus vaan hiipui luonnostaan. Kävin Jakilla vielä maastossa loppumetreillä. Pari vuotta sitten lainasin yhtä suokkia muutamaan maastoiluun. Ja juuri taisin luvata, että lähden lenkille tallikaverin issikalla joku päivä. Sitä odotellessa, että Patusta tulee rauhallinen eläkeläinen ja kenties opettelen uudelleen ratsastamaan. Sitten joskus.

Mutsi ja Jakki, kauan aikaa sitten

Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan onnellinen poniäitinä, saadessani groomata, kuskata ja maksaa tätä harrastusta, se riittää. Ja katsella kuinka meidän fiksu nuori neiti kasvaa. Oppia on karttunut vuosien varrella joka päivä. Ja karttuu edelleen. Vaikka nyt sanon, että tekisin monta asiaa menneisyydessä toisin, sanon niin varmasti myös tästä hetkestä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Mutta näillä tämän hetkisillä eväillä mennään, kunnes eväät taas huomenna kasvaa.

Vilma ja Patu pari kesää sitten

P.S. Tämä mutsi kävi juuri työhaastattelussa. Elämän suunta muuttui radikaalisti vajaa vuosi sitten ja jäin ensimmäistä kertaa evö työttömäksi. Ja työn löytäminen ei kuulkaa ole kovin helppo juttu nykyään. Haastattelu meni (ainakin omasta mielestä) hyvin ja ensimmäistä kertaa ikinä tulin kotiin innosta hihkuen, että tämä olisi niin mun juttu!