Rataratsastusmoodi

Eli se tila, mikä pitäisi saada radalle siirryttäessä päälle. Se yhteistyön sinfonia ja sielujen harmonia, ratsukon oma kupla, että kaikki sujuu ihan loistavasti ja me niin tehdään tää! Mutta entä jos se on ollutkin ihan päälaellaan monta vuotta? Niin, että kun pilli viheltää, herra Patu sanoo "pidä kiinni, mä tiedän tän!". Ja neiti Vilma puristautuu henkensä edestä satulaan kiinni ja nappaa kaksi vahvaa ohjaa käteen ja todella pitää kiinni. Eli moodi onkin siis kaikkea sitä, mitä sen ei pitäisi olla. Mitä sitten tehdään?

Kokenut ja osaava hevonen on luonnollisesti hyvä asia. Yleensä. Jos siihen yhdistää itsepäisyyden ja "mä tiedän" -asenteen, niin on vähän sekavampi soppa. Patu on aina ollut ihan kaikessa tekemisessä sitä mieltä, että se tietää ratsastajaa paremmin. Että mikä tänään sattuisi huvittamaan ja mitä voisi olla tarjolla.

Tämä kaikki saataa kuulostaa siltä, että hommat on menneet persiilleen monta vuotta. Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Kuten edellisessä historiikissa kerroin, on vuodet Patun kanssa sisältäneet itkua ehkä ainakin yhtä paljon kuin onnistumisia. Silti siinä hevosessa on aina ollut "se jokin", että periksi ei ole annettu. Tai sitten se on ollut vaan tämä meidän persaukisuus, ettei sitä yksinkertaisesti ole ollut varaa vaihtaa. Tiedä häntä, nyt joka tapauksessa ollaan vihdoin tässä, että ratsukon yhteisestä entisestä ratamoodista on tulossa toivottavasti historiaa ja tilalle kehitellään uutta versiota. Aikansa se silti ottaa, ei tämä hokkuspokkus käy.

Tällä viikolla meillä oli hyviä harjoituksia rataa varten. Ei se tarvitse pilliä tai aitoja, se riittää, että tullaan keskihalkaisijalle, sillä sen Patun moodin saa päälle. Ensin valkkumme Linnea ratsasti ja sieltä sitten tulikin tunnistettua ne ojanpohjat, mitä sillä hetkellä herran päässä tapahtuu. Hevonenhan ei tee ilkeyttään tai tahallisuuttaan yhtään mitään, ainoastaan oppimisen kautta. Mutta opitun poisoppiminen onkin jo ihan oma lukunsa.

Seuraavana päivänä oli Vilman vuoro. Ja taas tuli huomattua mitä tapahtuu, kun tullaan keskihalkaisijalle. Siinä hikeä tippuvassa helteessä sitten treenattiin pala kerrallaan pois siitä. Patuhan on siitä kiva tyyppi, että se kyllä heti kertoo, jos teet jotain väärin. Vaikka kun otat mollemmista ohjista yhtäaikaa, niin saat varmasti peruutuksen aikaan. Kesken rataa, siinä kohtaa kun ei todellakaan kuulu peruuttaa. Ei se silti peruuta samalla taktiikalla silloin kun niin kuuluu tehdä. Ei tietenkään.

Siinä taisi kävelyineen ja verkoineen vierähtää parituntinen. Hiki virtasi kaikilla, myös katsojilla. Hyviä pätkiä, onnistumisia, tietoisuutta virheistä. Ja hymy. Sitä on tarjoiltu viime aikoina enenevässä määrin ja se saa tämän mutsin onnelliseksi. Ja jos joku ihmettelee, mitä meillä tehtiin maneesissa 30 asteen helteessä, niin oltiin paarmoja paossa.

Huomenna lähdetäänkin sitten katsomaan, jäikö tämän viikon treenistä mitään kummankaan päähän. Toivottavasti kyllä, koska Linnea ei ole ohjeineen tällä kertaa verkassa Vilman korvanapissa.

P.S. Patun mutsin Facebookista löytyy video treeneistä.

Vauvasta melkein aikuiseksi - mistä tämä hullutus alkoi

Minä, kirjoittaja, olen se äiti. Patun äiti. Oikeasti toki Vilman, mutta tallinpitäjän lapset kutsuvat meitä "Patun äiti ja Hilma". Joten täältä satelee poniäidin haaveita suoraan maneesin laidalta. Paitsi ettei Patu ole poni.

Vilma ja Patu pari viikkoa sitten Takkulassa

Vilma nakattiin ensimmäisen kerran hevosen selkään alle parin vanhana. Siellä äidin hellässä huomassa köröteltiin muinaisessa Messilässä käyntiä. Kolmen vanhana neiti alkoi kävellä tuntini päätteeksi loppukäynnit ja lopulta pääsi ihan omalle tunnille. Vuoden verran tuli pyöritettyä ratsastuskouluponia liinan päässä ja kappas kun sain mahtavan idean; ostin neidille nelivuotiaana oman ponin, valkoisen shettiksen nimeltä Julia. Julianhan piti olla kantavana. Siinä sitä talvi syötettiin ja lihotettiin ja odotettiin koko kevät rakkauden hedelmään. Kunnes lopulta tajuttiin, ettei mitään ole tulossa, se on vaan suomeksi sanottuna lihava.

Julia

Seuraavat vuodet hevosia ja poneja oli omia ja ylläpidossa, käytiin ratsastuskoulussa tunneilla ja puskailtiin omissa nurkissamme. Koskaan homma ei ollut kovin tavoitteellista, eikä Vilmalla ollut varsinaisesti ponivuosia.

Sitten tuli vuosi 2011 ja elämään astui Jaq. Alkuperäinen tarkoitus oli äiti-tytär -hevonen ja kyllähän meikämammakin sillä ratsasti jokusen vuoden. Jakki oli the Hevonen, se joka opetti neidin vihdoin oikeasti ratsastamaan. "Musta tulee esteratsastaja" vaihtui melko nopeasti nutturapäiden kouluvääntöön, kun kentän hiekkaa oli maisteltu tarpeeksi monta kertaa. Jakki kun saattoi ponnistaa mistä sattuu, eikä nuoren neidin tasapaino ihan aina riittänyt kyydissä pysymiseen.

Vilma ja Jakki Nastolassa leirillä kesällä 2011

Jakki opetti kouluratsastuksen salat, kuvioihin alkoi tulemaan valmennuksia, kisoja ja jonkin sortin tavoitteellisuuttakin. Ikää sillä hevosella oli kuitenkin meille tullessaan jo 16, joten tiedossa oli, ettei vuosia ole välttämättä kovin montaa.

Vilma ja Jakki, ensimmäinen yhteinen sini-valkoinen ruusuke 2011

Pari vuotta myöhemmin Jakin rinnalle hankittiin Nebukanatt, koska halu päästä eteenpäin oli kova. Nebu kaivettiin ½:n vuoden seisonnasta yli-lihavana yksilönä. Haave kelpo-kouluhevosesta perustui yhteen 60%:n helpon A:n tulokseen takavuosilta. Jos tieto lisääkin joskus tuskaa, niin toki se lisää myös viisautta. Tämän päivän tiedoilla Nebua ei olisi koskaan meille hankittu, koska sen sydän oli esteillä, kouluratsastukselle se näytti lähinnä keskikaviota.

Vilma ja Nebu kesällä 2013

Nebun kanssa yritettiin lähemmäs 2 vuotta. Ei anneta periksi, ehkä se tästä, kyllä siitä vielä kouluhevonen tulee, tänään se oli ihan kiva ja mitä näitä nyt oli. Lopulta se oli Nipsu (Porthan-Broddel) joka sanoi ääneen sen, mitä kaikki olivat jo mielessään pitkään pyörittäneen, että mitäpä jos tämä nyt vaan vaihdettaisiin. Niinpä loppuvuodesta 2014 meidän tallin ovi kävi kolmesti, ensi tuli Patu, seuraavaksi lähti Nebu estekotiin ja vielä viimeiseksi Jakki taivaslaitumille mentyään nopeasti huonoon kuntoon.

Patu, ihan omaa luokkaansa. Olin nähnyt myynti-ilmoituksen ja ohittanut sen mahdollisimman nopesti. Meillä oli kuitenkin "halutaan ostaa juniorille kouluhevonen" -ilmoitus ja meihin oltiin yhteydessä, tässä olisi loistava junnuhevonen. Suurin varauksin käytiin sitä lopulta katsomassa ja niin vain kävi, että Palazzo saapui taloon.

Vilma ja Patu keväällä 2015 Takkulassa

Patun myötä kaikesta tuli paljon johdonmukaisempaa, valmennuksista, kisoista, elämästä. Nyt tässä asetetaan kuulkaas tavoitteita ja mennään niitä kohti että suhina vaan käy! Ensimmäinen kausi sujuikin hyvin, ruusukkeita sateli kotiin ja edistystä tapahtui. Mentiin mukaan aluevalmennusrenkaaseen, kierrettiin kisoissa ja kokeiltiin valmentajia. Mutta sitten loppui kuheruskuukausi, tai tässä tapauksessa vuosi. Seuraavat pari vuotta olivat enemmän tai vähemmän taistelua, Patu sairasteli, Vilma oli heittämässä hanskoja tiskiin, kisoja oli vähän ja nekin vähät sujuivat jotenkin sinne päin. Hevosen vaihtoakin mietittiin, silti periksi ei annettu. Patun todellinen potentiaali oli vielä löytämättä ja tiesin, ettei sillä rahalla saada yhtä hyvää hevosta tilalle.

Vilma ja Patu 2017 Hämeen alueen juniorimestaruus

Viime syksynä Vilma teki lopulta radikaalin päätöksen, jätti lukion kesken ja pakkasi Patun Ruotsin laivaan. Nyt jos koskaan, katsotaan mitä tästä tulee. Talven aikana mukaan tarttui oppia, itsenäistymistä, paljon työtä ja yhdet kisat. Menemättä sen enempää talven tapahtumiin, oli se riittävän pitkä aika Ruotsin komennukselle ja tämä äiti onnellinen saadessaan väsyneet matkaajat helmikuisena yönä takaisin kotiin.

Vuosien varrella on moneen kertaan tullut lohdutettua itkuja, että "mä en osaa" ja "tää on niin vaikea". Yksi (oikeasti hyvä) valmentaja kerran ratsutti Patun ja totesi: " 10:stä hevosesta 9 on kivoja ja sitten on... tällaisia". Huonoina päivinä kun hanskat meinaa lentää naulaan ja myynti-ilmoitus jo hahmottuu päässä, tajuaa lopulta kuitenkin, ettei sitä voi myydä, ei sitä kukaan tajua. Jos tästä jotain hyvää kaivaa, niin ainakin tuo tyttö on oppinut ratsastamaan, kun ei ole automaatteja suotu elämään.

Keväällä kaksikon palattua kotiin tämä mutsi ehdotti uutta valmentajaa, kokeillaan ja katsotaan kuinka se toimii. Ja kyllähän se tuntuu toimivan, pitkä ja kivinen tie on saanut kenties hieman asfalttia isoimpien kuoppien päälle. Ensimmäistä kertaa Patun erilaisuus saa ymmärrystä osakseen ja neidin epätoivon itkut on loppuneet. Ainakin ne jokapaiväiset.

 Ypäjällä 2018, radan keskeytys ja ehkä pieni itkun tirautus

Tämä on siis kertomus Vilmasta ja Patusta matkalla kohti elokuisia SM-kisoja. Vilman ja Patun yhteisen mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kirjoitettuna.

P.S. On meillä nykyään toinenkin hevonen, 2-vuotias omakasvatti Violan Aava.