Vieraissa

Puhutaanpa hetki muiden hevosten ratsastamisesta. Tosiasiahan on, että mitä enemmän saa hevosia alleen, sitä parempi. Jos sitä omaa vaan hinkuttaa päivästä toiseen, kyllähän siinäkin toki kehittyy, mutta kilometrejä ja tunteja tulee auttamattoman vähän. Varsinkin kun haluaa mennä eteenpäin ja kehittyä.

Joten on ilo ja onni, että niitä muitakin on siunaantunut! Ja uskoisin sen olevan sama tunne myös niiden muiden omistajille. Mitä olen sieltä kentälaidalta seurannut, sekä hevoset itsessään, että yhteistyö omistajiensa kanssa on mennyt eteenpäin. Vaikka katselenkin niiden vaaleanpunaisten lasieni läpi, niin kaipa tuo tyttö jotain silti osaa.

Eilen tämä muiden hevosten ratsutus sai taas ihan uuden ulottuvuuden, nimittäin ensimmäinen startti ratsutettavalla. Ja heti sinne voittajan pallille! Tai niin me eilen luultiin, mutta otetaanpa tuo takaisin. Siellä on kai laskettu pisteitä väärin ja neidin sija onkin tänään 2. Mutta rata oli varsin siisti ja kelpo ja omistajansa onnellinen, se riittää.

Vilma ja Hamppi palkintojenjaossa

Sitä pitää nyt kyllä ehkä vähän ihmetellä, että jos tällainen "vähän enemmän" ratsastanut hyppää helppo B -luokkaan (koska hevonen on sillä tasolla), niiden ratsastajien sekaan, jotka oikeasti itse ovat sillä tasolla (paria poikkeusta lukuunottamatta), niin miten se ei näy vaikkapa istuntapisteissä? Toki tuolla isommissa mittelöissä vaatimustaso kasvaa ja pisteiden saanti kovenee sitä mukaan. Mutta eilisessä luokassa neidin istuntapisteet oli sen 6,5 niinkuin monella muullakin. Ja oikeasti ero on kuin yöllä ja päivällä. Eikä tämä ole kritiikkiä niiden lasten istuntaa kohtaa, heidän harjoittelukilometrit on vähän jotain muuta kun meillä ja he tulevat sitten aikanaan perässä. Mutta eikö tuomarin pitäisi osata katsoa ja arvostaa niitä asoita, joiden eteen on oikeasti tehty töitä ja jotka ovat vähän jollain muulla kuin helppobee -tasolla? Just saying.

Mutta siihen ratsutukseen. Erilaiset hevoset ovat rikkaus. Ja näiden ratsastajien ja hevosten eteenpäin vieminen toki omalta osaltaan kehittää myös Vilman taitoja. Oppii näkemään, kuulemaan ja havainnoimaan, keksimään ratkaisuja erilaisten ihmisten ja hevosten haasteisiin ja saada aikaan onnistumisia, että näin tämä toimii. Ja kun tulee viestiä perässä tai näkee ratsastajan ilmeestä, että nyt loksahti jotain paikoilleen, että voi mieletön tätä fiilistä, niin arvatkaa kuinka ylpeäksi ja onnelliseksi se tekee tämän mutsin!

Olisihan tähän palettiin hyvä saada myös lisää erilaisia hevosia. Sellainen vanha konkari, joka opettaisi Vilmalle sitä korkeampaa kouluratsastusta. Tai vaikkapa nuori kehityskelpoinen yksilö, josta joku päivä tulisi se uusi Patu, kun herran itsensä olisi aika jäädä eläkkeelle. Mutta niihin pitäisi kai tällä tasolla kaivaa sitä omaa eli mutsin kuvetta ja se yhtälö on ainakin toistaiseksi mahdoton. Sitä lottovoittoa tai dressage-kummia odotellessa.

Videolla on 8v. friisitamma, jolla on kunnon- ja taitojen kohennus kuuri 

sekä 5v sh-ravuri, jota opetetaan ratsuksi.

Minähän olen kuvannut paljonkin tämän kesän aikana, mutta kas kummaa, kun olen sitten myös poistellut niitä puhelimesta. Jotta ainoastaan kahden ratsutettavan videoita löytyi, kuvia ei kenestäkään. Nykyään harvemmin käyn missään mukana, koska neiti voi autoilla itsekin. Mitä minä siellä kentänlaidalla sitten edes tekisin ihmettelemässä. Joskus koitan siis keksiä muutakin elämää kuin hevoset. Vähän hunolla menestyksellä kyllä.

P.S. Patun palauttelu takaisin töihin -projektissa otettiin eilen ensimmäiset laukkapätkät. Oli ollut kuulema jarrut vähän hukassa.

Mutsin murentuneet mitalihaaveet

Elämä jatkuu. Itseasiassa aika kivuttomasti. Kyllähän se otti vähän koville, että SM-kisoista karsiuduttiin toiselta päivältä niinkin pienen kuin 0,3%:n puutteen vuoksi. Mutta oikeasti, Vilma otti asian älyttömän hyvin. Näihin oli tähdätty niin monta vuotta, että jo sinne pääseminen oli iso juttu meidän perheessä. Tänä vuonna siihen tavoitteeseen ylsi (syystä tai toisesta) ainoastaan 12 junnua. Joten kova juttu, ainakin meille. Varsinkin kun keväällä Ruotista lähtiessä saatesanat olivat olleet "sä et tule ikinä pääsemään sinne ilman mua".

Ja ainakaan mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna Vilma ja Patu eivät olleet yhtään sen pöllömpiä kuin muutkaan. Eivät ilmeisesti monen muunkaan mielestä. Tai voihan se niinkin olla, että niiden muiden tarkoitus oli lohduttaa tätä mutsia, mistä sen tietää. 

Kisojen jälkeinen viikko vietettiin lötköilyä. Päätettiin, että annetaan Patulle jotain helppoa ja kivaa, ei laisinkaan dressagevääntöä. Big mistake. Kyllähän sen kroppa sitä tarvitsisi, mutta pää ja vatsa ei kestä. Kierrokset alkoi kasvamaan päässä ja pieru pyörimään vatsassa, joten ei kun takaisin hommiin. Se on vähän herkkä.

Tämähän on Vilman viimeinen junnuvuosi, joten jos hommaa haluaa jatkaa, on ensi vuonna siirryttävä nuoriin. Ja se tarkoittaa tason nostoa, molemmille. Meillä kun ei ole valmista hevosta, eikä sellaista varaa hankkia. Patun on siis tämän syksyn aikana noustava va A - PSG -tasolle, jos mielii mittelöihin jatkossakin. Onneksi sillä on hyvä työmoraali olemassa, kun sen sieltä "emmä haluu" ja "onks pakko" -mietintöjen alta saa ensin kaiveltua. Patu on äärettömän ilmeikäs hevonen ja sen silmistä näkyy tyytyväisyys itseensä, kun se on oikeasti sitten tehnyt töitä. "Vitsit miten hieno mä olin, näitteks te!!"

Vilmahan ei itsekseen Patun tason nostoon pysty, vaan siinä tarvitaan apua

Ja onhan se, hieno. Muidenkin kun tämän mutsin mielestä. Mutta toki se ei riitä, että se on kotona super ja tekee kaikki vaadittavat asiat puhtaasti. Kun se hienous pitäisi saada vietyä sinne radalle asti. Siellä se niin helposti sulkeutuu kuoreensa, eikä anna Vilman enää ratsastaa.

Tämä mutsihan sitten keksi, että koska aluemestaruudet on taas Lahdessa, niin jospa mentäisiin sinne. Ei ehkä kehtaisi sentään junnuihin, yrittämään uusia viime vuotista kultaa. Nuorista tuskin tällä alueella tulee luokkaa. Että jos sitten sennuihin, kun sekin on "vaan" vaativa B. Mutta niin vaan tuli kylmää kyytiä mutsin mitallikahvihaaveille, nyt keskitytään kuulema taas treenaamiseen ja unohdetaan hetkeksi radat. Joten enhän minä sitä hevosta sinne väkisin voi raahata kullan kiilto silmissä, tässä on vaan tyydyttävä ihailemaan lapsukaisia omien lasieni läpi kentän laidalla ja muisteltava vanhoja mitaleja.

 Hämeen alueen junioreiden hopeaa 2015

Hämeen alueen junioreiden kultaa 2017

Meidän nuori neiti Aava muutti vihdoin samalle tallille Patun kanssa. Aavan talli oli kyllä varsin hyvä ja tallinpitäjä ihana, mutta lapsi oli oikeasti vähän heitteillä, meidän toimesta. Kun se nyt kerran on jo 2vee, niin eskarin aloittaminen on oikeasti vähän myöhässä. Nyt on paremmin aikaa, kun molemmat asuu samalla tallilla. Tai ainakin teoriassa pitäisi olla. Heti eilen se nimittäin jäi taas harjaamatta, Vilmalla kun oli pari ratsastettavaa ja tallille valuttiin vähän myöhään. Mutsi oli meinaan krapulassa. Kerrankin.

Olisitte nähneet eilen Patun, kun se kohtasi Aavan vuoden tauon jälkeen. Se haisteli ja haisteli, ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Ilme kertoi, että "oikeesti, me kohdattiin uudestaan, vitsit mutsi, oikeesti toi mun pikkusisko on tossa, niin siistii".

Aava ja uusi ystävänsä issikkamummo Diku. Kuvan on ottanut tallikaveri Kati.

P.S. Kukaanhan ei sitten toivottavasti ottanut vakavasti mutsin mitallihaaveita. Ei tätä niiden takia oikeasti tehdä.

Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.

Vauvasta melkein aikuiseksi - mistä tämä hullutus alkoi

Minä, kirjoittaja, olen se äiti. Patun äiti. Oikeasti toki Vilman, mutta tallinpitäjän lapset kutsuvat meitä "Patun äiti ja Hilma". Joten täältä satelee poniäidin haaveita suoraan maneesin laidalta. Paitsi ettei Patu ole poni.

Vilma ja Patu pari viikkoa sitten Takkulassa

Vilma nakattiin ensimmäisen kerran hevosen selkään alle parin vanhana. Siellä äidin hellässä huomassa köröteltiin muinaisessa Messilässä käyntiä. Kolmen vanhana neiti alkoi kävellä tuntini päätteeksi loppukäynnit ja lopulta pääsi ihan omalle tunnille. Vuoden verran tuli pyöritettyä ratsastuskouluponia liinan päässä ja kappas kun sain mahtavan idean; ostin neidille nelivuotiaana oman ponin, valkoisen shettiksen nimeltä Julia. Julianhan piti olla kantavana. Siinä sitä talvi syötettiin ja lihotettiin ja odotettiin koko kevät rakkauden hedelmään. Kunnes lopulta tajuttiin, ettei mitään ole tulossa, se on vaan suomeksi sanottuna lihava.

Julia

Seuraavat vuodet hevosia ja poneja oli omia ja ylläpidossa, käytiin ratsastuskoulussa tunneilla ja puskailtiin omissa nurkissamme. Koskaan homma ei ollut kovin tavoitteellista, eikä Vilmalla ollut varsinaisesti ponivuosia.

Sitten tuli vuosi 2011 ja elämään astui Jaq. Alkuperäinen tarkoitus oli äiti-tytär -hevonen ja kyllähän meikämammakin sillä ratsasti jokusen vuoden. Jakki oli the Hevonen, se joka opetti neidin vihdoin oikeasti ratsastamaan. "Musta tulee esteratsastaja" vaihtui melko nopeasti nutturapäiden kouluvääntöön, kun kentän hiekkaa oli maisteltu tarpeeksi monta kertaa. Jakki kun saattoi ponnistaa mistä sattuu, eikä nuoren neidin tasapaino ihan aina riittänyt kyydissä pysymiseen.

Vilma ja Jakki Nastolassa leirillä kesällä 2011

Jakki opetti kouluratsastuksen salat, kuvioihin alkoi tulemaan valmennuksia, kisoja ja jonkin sortin tavoitteellisuuttakin. Ikää sillä hevosella oli kuitenkin meille tullessaan jo 16, joten tiedossa oli, ettei vuosia ole välttämättä kovin montaa.

Vilma ja Jakki, ensimmäinen yhteinen sini-valkoinen ruusuke 2011

Pari vuotta myöhemmin Jakin rinnalle hankittiin Nebukanatt, koska halu päästä eteenpäin oli kova. Nebu kaivettiin ½:n vuoden seisonnasta yli-lihavana yksilönä. Haave kelpo-kouluhevosesta perustui yhteen 60%:n helpon A:n tulokseen takavuosilta. Jos tieto lisääkin joskus tuskaa, niin toki se lisää myös viisautta. Tämän päivän tiedoilla Nebua ei olisi koskaan meille hankittu, koska sen sydän oli esteillä, kouluratsastukselle se näytti lähinnä keskikaviota.

Vilma ja Nebu kesällä 2013

Nebun kanssa yritettiin lähemmäs 2 vuotta. Ei anneta periksi, ehkä se tästä, kyllä siitä vielä kouluhevonen tulee, tänään se oli ihan kiva ja mitä näitä nyt oli. Lopulta se oli Nipsu (Porthan-Broddel) joka sanoi ääneen sen, mitä kaikki olivat jo mielessään pitkään pyörittäneen, että mitäpä jos tämä nyt vaan vaihdettaisiin. Niinpä loppuvuodesta 2014 meidän tallin ovi kävi kolmesti, ensi tuli Patu, seuraavaksi lähti Nebu estekotiin ja vielä viimeiseksi Jakki taivaslaitumille mentyään nopeasti huonoon kuntoon.

Patu, ihan omaa luokkaansa. Olin nähnyt myynti-ilmoituksen ja ohittanut sen mahdollisimman nopesti. Meillä oli kuitenkin "halutaan ostaa juniorille kouluhevonen" -ilmoitus ja meihin oltiin yhteydessä, tässä olisi loistava junnuhevonen. Suurin varauksin käytiin sitä lopulta katsomassa ja niin vain kävi, että Palazzo saapui taloon.

Vilma ja Patu keväällä 2015 Takkulassa

Patun myötä kaikesta tuli paljon johdonmukaisempaa, valmennuksista, kisoista, elämästä. Nyt tässä asetetaan kuulkaas tavoitteita ja mennään niitä kohti että suhina vaan käy! Ensimmäinen kausi sujuikin hyvin, ruusukkeita sateli kotiin ja edistystä tapahtui. Mentiin mukaan aluevalmennusrenkaaseen, kierrettiin kisoissa ja kokeiltiin valmentajia. Mutta sitten loppui kuheruskuukausi, tai tässä tapauksessa vuosi. Seuraavat pari vuotta olivat enemmän tai vähemmän taistelua, Patu sairasteli, Vilma oli heittämässä hanskoja tiskiin, kisoja oli vähän ja nekin vähät sujuivat jotenkin sinne päin. Hevosen vaihtoakin mietittiin, silti periksi ei annettu. Patun todellinen potentiaali oli vielä löytämättä ja tiesin, ettei sillä rahalla saada yhtä hyvää hevosta tilalle.

Vilma ja Patu 2017 Hämeen alueen juniorimestaruus

Viime syksynä Vilma teki lopulta radikaalin päätöksen, jätti lukion kesken ja pakkasi Patun Ruotsin laivaan. Nyt jos koskaan, katsotaan mitä tästä tulee. Talven aikana mukaan tarttui oppia, itsenäistymistä, paljon työtä ja yhdet kisat. Menemättä sen enempää talven tapahtumiin, oli se riittävän pitkä aika Ruotsin komennukselle ja tämä äiti onnellinen saadessaan väsyneet matkaajat helmikuisena yönä takaisin kotiin.

Vuosien varrella on moneen kertaan tullut lohdutettua itkuja, että "mä en osaa" ja "tää on niin vaikea". Yksi (oikeasti hyvä) valmentaja kerran ratsutti Patun ja totesi: " 10:stä hevosesta 9 on kivoja ja sitten on... tällaisia". Huonoina päivinä kun hanskat meinaa lentää naulaan ja myynti-ilmoitus jo hahmottuu päässä, tajuaa lopulta kuitenkin, ettei sitä voi myydä, ei sitä kukaan tajua. Jos tästä jotain hyvää kaivaa, niin ainakin tuo tyttö on oppinut ratsastamaan, kun ei ole automaatteja suotu elämään.

Keväällä kaksikon palattua kotiin tämä mutsi ehdotti uutta valmentajaa, kokeillaan ja katsotaan kuinka se toimii. Ja kyllähän se tuntuu toimivan, pitkä ja kivinen tie on saanut kenties hieman asfalttia isoimpien kuoppien päälle. Ensimmäistä kertaa Patun erilaisuus saa ymmärrystä osakseen ja neidin epätoivon itkut on loppuneet. Ainakin ne jokapaiväiset.

 Ypäjällä 2018, radan keskeytys ja ehkä pieni itkun tirautus

Tämä on siis kertomus Vilmasta ja Patusta matkalla kohti elokuisia SM-kisoja. Vilman ja Patun yhteisen mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kirjoitettuna.

P.S. On meillä nykyään toinenkin hevonen, 2-vuotias omakasvatti Violan Aava.