Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.

Me niin tehtiin se!

Nyt tulee kuulkaas sitten sellaista siirappi -pläjäystä mega-vaaleanpunaisten ruusuilla kuorrutettujen lasien läpi, että oikein itseäkin meinaa jo ällöttää valmiiksi. Ja minä sentään tykkään ruusuista ja vaaleanpunaisesta. Mutta viime viikon työ ja hiominen teki tehtävänsä ja niin vaan ne SM-kvaalit saatiin eilen! Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi neiti otti kuulkaas oikein voiton siinä luokassaan. Joku varmasti ajattelee, että njääh, eihän tämä 3-tason vaativa B ole vielä mitään tai ettei 65,294% ole kummoinen tulos. Mutta meille ne oli tässä kohtaa maailman tappi! Nyt vaan sitä tapin paikkaa sitten siirretään seuraavaan kohtaan.

Jos luit edellistä ratsastusmoodia, niin tiedät, että homma on takkuillut ja paljon. Pillin viheltäessä Vilman on puristanut itsensä Patun selkään henkensä pitimiksi ja Patu on ollut ruorissa kiinni. Ja vanhojen opittujen tapojen muuttaminen on hyvinkin vaikeaa. Mutta nyt se lasikatto on vihdoin rikottu. Vilma oli ensimmäistä kertaa ajatellut ennen jokaista kohtaa, että mitä tässä pitikään tehdä tai että mitä ei saanut missään nimessä tehdä. Ja ensimmäistä kertaa Patukin oli kuulema oikein odottanut, että kerro nyt sitten mitä tehdään.

Rata itsessään oli siisti ja tasainen. Tiedän, että laukanvaihdot oli epäpuhtaat ja käynnin kautta vaihtoihin tuli rikot, energiaa olisi saanut olla enemmän ja mitähän vielä, lista on loputon. Mutta mitä sitten! Ei kukaan täydellistä odottanutkaan, ei ainakaan tämä mutsi. Vaikka etukäteen kyllä tiesinkin, että parivaljakko todellakin onnistuu tavoitteessaan ja saa ne kauan metsästetyt kvaalit. Video radasta löytyy Patun Mutsin Facebookista.

Tämä mutsi ei ole koskaan aiemmin itkenyt kisoissa. Ei edes surusta, vaikka siihen on tarjoutunut kenties joskus tilaisuuksia. Mutta nyt tuli päästettyä pari kyyneltä tuloksen selvittyä. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa haljeta onnesta ja ylpeydestä? Kertokaa se sadalla. Se oli se fiilis, kun Equipeen rävähti tulos 65,294%.

Kyse ei ole siitä, ettäkö eläisin omaa nuoruuttani ja läskiksi laitettua "ratsastusuraani" Vilman kautta. (No tunnustan, ehkä vähän sitäkin, kai meillä kaikilla vanhemmilla.) Vaan siitä, että olen aitiopaikalta seurannut tätä kaikkea. Kuinka paljon tähän on laitettu hikeä ja kyyneliä. Ei sentään onneksi verta. Kuinka tämä tie on ollut pitkä ja kuoppia täynnä. Ja nyt vihdoin niitä onnistumisia alkaa tulla. Kuinka leveä se lapsen hymy on ja kuinka onnelliseksi se voi mutsin tehdä.

Eikä se hymy yllä (ainakaan tällä hetkellä) enää pelkästään siihen onnistuneeseen kisasuoritukseen, vaan myös kotiin ja treeneihin. Ensimmäistä kertaa Vilma ajattelee, että osaa vihdoin tehdä jotain oikein. Neiti päästi suustaan lauseen "mä itse ratsastin tätä useamman päivän putkeen ja se pysyi silti hyvänä". Nyt on jotain vihdoin loksahtanut paikoilleen. Ja kyllä, itkuja varmasti vielä tulee, mutta lillutaan nyt kuitenkin hetki ensin tässä euforiassa.

Palkintojenjaossa kunniakierroksella tuomari kommentoi minulle ratsukon menoa katseltuaan, että "tämän liikkeen kun saa sitten radalle, niin prosentit ropisee aika reippaasti ylös". Ja totta, kunniakierros herättää Patun eloon ja liikkeeseen tulee ilmaa. Patu rakastaa esiintymistä! Tässä on pieni videonpätkä siitä, harmillisen vähän näkeen kuitenkin sitä itse liikettä. Videon on kuvannut Valjasseppä Liza Auran mies, kiitos siitä hänelle.

Ja kaikki kunnia palkinnoille! Vaikka sitä vartenhan tätä lajia ei todellakaan tehdä, mutta se ilahduttaa kyllä kummasti, kun matkaa lähtee oikeasti hyödyllistä tavaraa. Luokka oli Prix de Satula.com ja palkintona valkoinen Equilinen huopa sekä nahanhoito -sarja. Lisäksi oli lahjakortti jo yllä mainittuun Leather Equitationiin, jouhiavaimenperä, kukka ja hitokseen hyvää leipää. Siis mahtavaa! Ravi-ihmiset varmaan ajattelee tässä kohtaa kuinka vähästä ratsuihmiset tulee onnelliseksi.

Prix de Satula.comin Vaativa B-luokan voittaja tänään Kangasalla Vilma Kivikoski! 

Parhaimmat onnittelut! #satulacom 

(C) kuva Satula.comin sivuilta

P.S. Heinäkuu seurataankin sitten pelkästään treenejä, pari jäi kisatauolle. Vilma voi kuitenkin ratsuttaa ja kisata muiden hevosia, saa ottaa yhteyttä.