Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.

Miten minusta tuli poniäiti

Raotetaanpa hieman mutsin loimenkannattamia ja kerrotaan pari sanaa siitä, kuka mutsi oikein on ja miten tässä näin kävi, että poniäitiys pukkasi päälle.

Rakkaudesta lajiin, säällä kuin säällä. Kuva on oikeasti vielä tältä kesältä, vaikkei heti uskoisi.

Joku saattaisi sanoa, että olen keski-ikäinen. Itse koen asian niin, että vasta lähestyn keski-ikää. Mutta kuitenkin ollaan jo siellä puolivälissä elämää tai ainakin liki sitä. Ikää siis on ja sen myötä pari elämänkokemustakin jäänyt takataskuun. Toisaalta jos ja käsittääkseni kun Vilma täyttää viikon päästä 18vee, niin pitää mutsillakin jo käytännössä olla hieman kilometrejä takana. Mutta ei mennä niihin muihin kilometreihin sen tarkempaa, blogin pitäisi siirtyä ihan toisen aiheen alle siinä tapauksessa.

Mutta ne hevoskilometrit, ne alkoivat 6-vuotiaana muinaisesta Messilästä. Sinne meidät vietiin ja jätettiin ja homma toimi niin. Tänä päivänä, jos joku tiputtaisi 6-vuotiaan tallinpihaan ja kaasuttaisi pois, olisi lastensuojelu perässä silmänräpäyksessä. Eikä siellä tallilla kukaan edes perään katsoisi. Ratsastuskoulussa kuitenkin jatkettiin aina teini-ikään asti, kunnes "Mä haluun oman hevosen! Mutku mä haluun!" meni vihdoin läpi ja Tasmina saapui Saksasta. Kaikki tietävät, ettei siihen aikaan ollut internetin ihmeellistä maailmaa, ei suurta määrää myynti-ilmoituksia tai tällaista valinnanvaraa. Niinpä meillä tehtiin tilaus sukulaisten sukulaiselta ja ostettiin oikeasti hevonen kuin sika säkissä.

Tasmina viimeisinä vuosinaan

(C) Anu Parkkinen

Tämän päivän tiedoilla, jos joku teini haluaisi hevosen ja vanhemmat ei tiedä hevosista tuon taivaallista, eikä varsinaisesti apua olisi missään tarjolla, sanoisin, että älä osta. Mutta toki moni ostaa edelleen. Ja sitten ihmetellään, kun ei tämän kanssa oikein pärjätä. Mutta minä ja Tassu pärjättiin sen ajan tietämyksen mukaan ja hengissä pysyttiin. Mikä oli kyllä todellinen ihme, näin jälkikäteen ajateltuna.

Sitä iloa ei kauaa kestänyt. Ongelma oli nuori kokematon ratsastaja - nuori kokematon hevonen. Minä olisin hypännyt, samoin hevonen, mutta ei oikein yhdessä. Ja koska en saanut sitä kallista kisatykkiä vaihdossa, kiinnostus lopahti ja hevonen lähti. Kumma juttu.

Seuraavat vuodet meni muiden hevosia ratsastellessa. Tai ihan vaan taukoa pitäessä. Kunnes väsytystaistelu pääsi vihdoin maaliin asti ja kaverit saivat houkuteltua takaisin tunneille, ikää oli jotain alle 30. Ja sillä tiellä tässä ollaan, enää en oikein osaisi kuvitella elämää ilman hevosia. Kaikki aika, raha ja mielenterveys näihin menee. Ja silti ne on niin rakkaita. Jos on sysipaska päivä, tallilla unohtuu kaikki. Olenkin monesti miettinyt, että jos Vilma lopettaa tai lähtee maailmalle, niin mitä minä teen? Viime talvi meni hyvin Aavaa hoitaessa. Mutta tosiasia on se, etten itse tee sillä mitään. Aavasta voi ehkä kehkeytyä minulle maastohevonen, 15 vuoden päästä. Jos se sitten vaikka rauhoittuisi. (Toim.huom: Aava on varsin hyväkäytöksinen lapsi, mutta melko reaktiivinen.)

Violan Aava 6.7.2016, ikää ½ tuntia

Omia hevosia alkoi aikuisiällä taas kerääntyä, kun Vilma oli 4:n vanha. Ensin tuli Vilman shettis Julia, seuraavana kesänä toritamma Sisu. Silloin hevoset muuttivat myös kotiin ja elämä muuttui alkuinnostuksen jälkeen ratsastuksesta pelkäksi hoitamiseksi, lähinnä arjesta suoriutumiseksi. Taisi siinä vaivata myös vähän muutkin asian, burn out ja parisuhde ja mitä näitä nyt olikaan. Siitä huolimatta tänäkin päivänä haluan hevoset takaisin kotiin. Koska tiedän, että tällä kertaa se olisi erilaista. Nimittäin en itse enää edes ratsasta, joten tämä hoitaminen tulee jo luonnostaan.

Julia & Sisu

Julia lopetettiin Vilman ollessa 7:n vanha, kaviokuumeen takia. On meiltä mennyt toinenkin poni kaviokuumeeseen, eestinhevonen nimeltä Rimoosa, eli Maisa. Sisu taasen poistui keskuudestamme kenties jonkun hermoperäisen syyn takia, takapää muljahteli alta. Mutta koska näistä on vuosia aikaa, tietotaso ei ollut sitä luokkaa kuin nyt. Eikä myöskään netistä saatava tietotulva, hoito-ohjeet tai sieltä puskista klinikalle meno ilman omaa kuljetuskalustoa. Tänään tekisin monta asiaa toisin.

Vilma ja Maisa kesällä 2009

Koska luopumisen tuska oli silloin liian kova, oltiin lopulta kokonainen vuosi ilman omia hevosia. Käytiin yhdessä tunneilla, että ei tämä siihen sentään loppunut. Vilma kolmesti viikossa, itse kahdesti. Kunnes elämään astui Jaq keväällä 2011. Täydellinen herrasmies ja äiti-tytär -ratsu. Jakin alkaessa jäämään eläkkeelle kaivettiin jostain Orimattilan pihanperältä Nebukanatt 2013. Kuten olen aiemmin kertonut, tänä päivänä Nebu ei olisi meille koskaan edes tullut. Mutta kaikilla näillä on joku tarkoitus. Nebun oli kenties tarkoitus "viivyttää" seuraavan hevosen hankkimista siihen, että Patu saapui meidän elämään 2014. Nebu on muuten myynnissä, huomasin. Jos ne hevoset olisivat kotona tällä hetkellä, haettaisiin se viettämään eläkepäiviä takaisin kotiin. Mitään järkeähän siinä ei toki olisi, mutta harvoin näitä tämän harrastuksen päätöksiä järjellä tehdäänkään.

Vilma, Jakki & Nebu kisoissa Takkulassa

Itse lopetin ratsastamisen jossain Jakin ja Nebun välissä. Meillä ei Nebun kanssa kulkenut yhtään yksiin ja niitä tallihommia ja groomin töitä oli sen verran tarjolla, että ratsastus vaan hiipui luonnostaan. Kävin Jakilla vielä maastossa loppumetreillä. Pari vuotta sitten lainasin yhtä suokkia muutamaan maastoiluun. Ja juuri taisin luvata, että lähden lenkille tallikaverin issikalla joku päivä. Sitä odotellessa, että Patusta tulee rauhallinen eläkeläinen ja kenties opettelen uudelleen ratsastamaan. Sitten joskus.

Mutsi ja Jakki, kauan aikaa sitten

Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan onnellinen poniäitinä, saadessani groomata, kuskata ja maksaa tätä harrastusta, se riittää. Ja katsella kuinka meidän fiksu nuori neiti kasvaa. Oppia on karttunut vuosien varrella joka päivä. Ja karttuu edelleen. Vaikka nyt sanon, että tekisin monta asiaa menneisyydessä toisin, sanon niin varmasti myös tästä hetkestä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Mutta näillä tämän hetkisillä eväillä mennään, kunnes eväät taas huomenna kasvaa.

Vilma ja Patu pari kesää sitten

P.S. Tämä mutsi kävi juuri työhaastattelussa. Elämän suunta muuttui radikaalisti vajaa vuosi sitten ja jäin ensimmäistä kertaa evö työttömäksi. Ja työn löytäminen ei kuulkaa ole kovin helppo juttu nykyään. Haastattelu meni (ainakin omasta mielestä) hyvin ja ensimmäistä kertaa ikinä tulin kotiin innosta hihkuen, että tämä olisi niin mun juttu!

Me niin tehtiin se!

Nyt tulee kuulkaas sitten sellaista siirappi -pläjäystä mega-vaaleanpunaisten ruusuilla kuorrutettujen lasien läpi, että oikein itseäkin meinaa jo ällöttää valmiiksi. Ja minä sentään tykkään ruusuista ja vaaleanpunaisesta. Mutta viime viikon työ ja hiominen teki tehtävänsä ja niin vaan ne SM-kvaalit saatiin eilen! Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi neiti otti kuulkaas oikein voiton siinä luokassaan. Joku varmasti ajattelee, että njääh, eihän tämä 3-tason vaativa B ole vielä mitään tai ettei 65,294% ole kummoinen tulos. Mutta meille ne oli tässä kohtaa maailman tappi! Nyt vaan sitä tapin paikkaa sitten siirretään seuraavaan kohtaan.

Jos luit edellistä ratsastusmoodia, niin tiedät, että homma on takkuillut ja paljon. Pillin viheltäessä Vilman on puristanut itsensä Patun selkään henkensä pitimiksi ja Patu on ollut ruorissa kiinni. Ja vanhojen opittujen tapojen muuttaminen on hyvinkin vaikeaa. Mutta nyt se lasikatto on vihdoin rikottu. Vilma oli ensimmäistä kertaa ajatellut ennen jokaista kohtaa, että mitä tässä pitikään tehdä tai että mitä ei saanut missään nimessä tehdä. Ja ensimmäistä kertaa Patukin oli kuulema oikein odottanut, että kerro nyt sitten mitä tehdään.

Rata itsessään oli siisti ja tasainen. Tiedän, että laukanvaihdot oli epäpuhtaat ja käynnin kautta vaihtoihin tuli rikot, energiaa olisi saanut olla enemmän ja mitähän vielä, lista on loputon. Mutta mitä sitten! Ei kukaan täydellistä odottanutkaan, ei ainakaan tämä mutsi. Vaikka etukäteen kyllä tiesinkin, että parivaljakko todellakin onnistuu tavoitteessaan ja saa ne kauan metsästetyt kvaalit. Video radasta löytyy Patun Mutsin Facebookista.

Tämä mutsi ei ole koskaan aiemmin itkenyt kisoissa. Ei edes surusta, vaikka siihen on tarjoutunut kenties joskus tilaisuuksia. Mutta nyt tuli päästettyä pari kyyneltä tuloksen selvittyä. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa haljeta onnesta ja ylpeydestä? Kertokaa se sadalla. Se oli se fiilis, kun Equipeen rävähti tulos 65,294%.

Kyse ei ole siitä, ettäkö eläisin omaa nuoruuttani ja läskiksi laitettua "ratsastusuraani" Vilman kautta. (No tunnustan, ehkä vähän sitäkin, kai meillä kaikilla vanhemmilla.) Vaan siitä, että olen aitiopaikalta seurannut tätä kaikkea. Kuinka paljon tähän on laitettu hikeä ja kyyneliä. Ei sentään onneksi verta. Kuinka tämä tie on ollut pitkä ja kuoppia täynnä. Ja nyt vihdoin niitä onnistumisia alkaa tulla. Kuinka leveä se lapsen hymy on ja kuinka onnelliseksi se voi mutsin tehdä.

Eikä se hymy yllä (ainakaan tällä hetkellä) enää pelkästään siihen onnistuneeseen kisasuoritukseen, vaan myös kotiin ja treeneihin. Ensimmäistä kertaa Vilma ajattelee, että osaa vihdoin tehdä jotain oikein. Neiti päästi suustaan lauseen "mä itse ratsastin tätä useamman päivän putkeen ja se pysyi silti hyvänä". Nyt on jotain vihdoin loksahtanut paikoilleen. Ja kyllä, itkuja varmasti vielä tulee, mutta lillutaan nyt kuitenkin hetki ensin tässä euforiassa.

Palkintojenjaossa kunniakierroksella tuomari kommentoi minulle ratsukon menoa katseltuaan, että "tämän liikkeen kun saa sitten radalle, niin prosentit ropisee aika reippaasti ylös". Ja totta, kunniakierros herättää Patun eloon ja liikkeeseen tulee ilmaa. Patu rakastaa esiintymistä! Tässä on pieni videonpätkä siitä, harmillisen vähän näkeen kuitenkin sitä itse liikettä. Videon on kuvannut Valjasseppä Liza Auran mies, kiitos siitä hänelle.

Ja kaikki kunnia palkinnoille! Vaikka sitä vartenhan tätä lajia ei todellakaan tehdä, mutta se ilahduttaa kyllä kummasti, kun matkaa lähtee oikeasti hyödyllistä tavaraa. Luokka oli Prix de Satula.com ja palkintona valkoinen Equilinen huopa sekä nahanhoito -sarja. Lisäksi oli lahjakortti jo yllä mainittuun Leather Equitationiin, jouhiavaimenperä, kukka ja hitokseen hyvää leipää. Siis mahtavaa! Ravi-ihmiset varmaan ajattelee tässä kohtaa kuinka vähästä ratsuihmiset tulee onnelliseksi.

Prix de Satula.comin Vaativa B-luokan voittaja tänään Kangasalla Vilma Kivikoski! 

Parhaimmat onnittelut! #satulacom 

(C) kuva Satula.comin sivuilta

P.S. Heinäkuu seurataankin sitten pelkästään treenejä, pari jäi kisatauolle. Vilma voi kuitenkin ratsuttaa ja kisata muiden hevosia, saa ottaa yhteyttä.

Vauvasta melkein aikuiseksi - mistä tämä hullutus alkoi

Minä, kirjoittaja, olen se äiti. Patun äiti. Oikeasti toki Vilman, mutta tallinpitäjän lapset kutsuvat meitä "Patun äiti ja Hilma". Joten täältä satelee poniäidin haaveita suoraan maneesin laidalta. Paitsi ettei Patu ole poni.

Vilma ja Patu pari viikkoa sitten Takkulassa

Vilma nakattiin ensimmäisen kerran hevosen selkään alle parin vanhana. Siellä äidin hellässä huomassa köröteltiin muinaisessa Messilässä käyntiä. Kolmen vanhana neiti alkoi kävellä tuntini päätteeksi loppukäynnit ja lopulta pääsi ihan omalle tunnille. Vuoden verran tuli pyöritettyä ratsastuskouluponia liinan päässä ja kappas kun sain mahtavan idean; ostin neidille nelivuotiaana oman ponin, valkoisen shettiksen nimeltä Julia. Julianhan piti olla kantavana. Siinä sitä talvi syötettiin ja lihotettiin ja odotettiin koko kevät rakkauden hedelmään. Kunnes lopulta tajuttiin, ettei mitään ole tulossa, se on vaan suomeksi sanottuna lihava.

Julia

Seuraavat vuodet hevosia ja poneja oli omia ja ylläpidossa, käytiin ratsastuskoulussa tunneilla ja puskailtiin omissa nurkissamme. Koskaan homma ei ollut kovin tavoitteellista, eikä Vilmalla ollut varsinaisesti ponivuosia.

Sitten tuli vuosi 2011 ja elämään astui Jaq. Alkuperäinen tarkoitus oli äiti-tytär -hevonen ja kyllähän meikämammakin sillä ratsasti jokusen vuoden. Jakki oli the Hevonen, se joka opetti neidin vihdoin oikeasti ratsastamaan. "Musta tulee esteratsastaja" vaihtui melko nopeasti nutturapäiden kouluvääntöön, kun kentän hiekkaa oli maisteltu tarpeeksi monta kertaa. Jakki kun saattoi ponnistaa mistä sattuu, eikä nuoren neidin tasapaino ihan aina riittänyt kyydissä pysymiseen.

Vilma ja Jakki Nastolassa leirillä kesällä 2011

Jakki opetti kouluratsastuksen salat, kuvioihin alkoi tulemaan valmennuksia, kisoja ja jonkin sortin tavoitteellisuuttakin. Ikää sillä hevosella oli kuitenkin meille tullessaan jo 16, joten tiedossa oli, ettei vuosia ole välttämättä kovin montaa.

Vilma ja Jakki, ensimmäinen yhteinen sini-valkoinen ruusuke 2011

Pari vuotta myöhemmin Jakin rinnalle hankittiin Nebukanatt, koska halu päästä eteenpäin oli kova. Nebu kaivettiin ½:n vuoden seisonnasta yli-lihavana yksilönä. Haave kelpo-kouluhevosesta perustui yhteen 60%:n helpon A:n tulokseen takavuosilta. Jos tieto lisääkin joskus tuskaa, niin toki se lisää myös viisautta. Tämän päivän tiedoilla Nebua ei olisi koskaan meille hankittu, koska sen sydän oli esteillä, kouluratsastukselle se näytti lähinnä keskikaviota.

Vilma ja Nebu kesällä 2013

Nebun kanssa yritettiin lähemmäs 2 vuotta. Ei anneta periksi, ehkä se tästä, kyllä siitä vielä kouluhevonen tulee, tänään se oli ihan kiva ja mitä näitä nyt oli. Lopulta se oli Nipsu (Porthan-Broddel) joka sanoi ääneen sen, mitä kaikki olivat jo mielessään pitkään pyörittäneen, että mitäpä jos tämä nyt vaan vaihdettaisiin. Niinpä loppuvuodesta 2014 meidän tallin ovi kävi kolmesti, ensi tuli Patu, seuraavaksi lähti Nebu estekotiin ja vielä viimeiseksi Jakki taivaslaitumille mentyään nopeasti huonoon kuntoon.

Patu, ihan omaa luokkaansa. Olin nähnyt myynti-ilmoituksen ja ohittanut sen mahdollisimman nopesti. Meillä oli kuitenkin "halutaan ostaa juniorille kouluhevonen" -ilmoitus ja meihin oltiin yhteydessä, tässä olisi loistava junnuhevonen. Suurin varauksin käytiin sitä lopulta katsomassa ja niin vain kävi, että Palazzo saapui taloon.

Vilma ja Patu keväällä 2015 Takkulassa

Patun myötä kaikesta tuli paljon johdonmukaisempaa, valmennuksista, kisoista, elämästä. Nyt tässä asetetaan kuulkaas tavoitteita ja mennään niitä kohti että suhina vaan käy! Ensimmäinen kausi sujuikin hyvin, ruusukkeita sateli kotiin ja edistystä tapahtui. Mentiin mukaan aluevalmennusrenkaaseen, kierrettiin kisoissa ja kokeiltiin valmentajia. Mutta sitten loppui kuheruskuukausi, tai tässä tapauksessa vuosi. Seuraavat pari vuotta olivat enemmän tai vähemmän taistelua, Patu sairasteli, Vilma oli heittämässä hanskoja tiskiin, kisoja oli vähän ja nekin vähät sujuivat jotenkin sinne päin. Hevosen vaihtoakin mietittiin, silti periksi ei annettu. Patun todellinen potentiaali oli vielä löytämättä ja tiesin, ettei sillä rahalla saada yhtä hyvää hevosta tilalle.

Vilma ja Patu 2017 Hämeen alueen juniorimestaruus

Viime syksynä Vilma teki lopulta radikaalin päätöksen, jätti lukion kesken ja pakkasi Patun Ruotsin laivaan. Nyt jos koskaan, katsotaan mitä tästä tulee. Talven aikana mukaan tarttui oppia, itsenäistymistä, paljon työtä ja yhdet kisat. Menemättä sen enempää talven tapahtumiin, oli se riittävän pitkä aika Ruotsin komennukselle ja tämä äiti onnellinen saadessaan väsyneet matkaajat helmikuisena yönä takaisin kotiin.

Vuosien varrella on moneen kertaan tullut lohdutettua itkuja, että "mä en osaa" ja "tää on niin vaikea". Yksi (oikeasti hyvä) valmentaja kerran ratsutti Patun ja totesi: " 10:stä hevosesta 9 on kivoja ja sitten on... tällaisia". Huonoina päivinä kun hanskat meinaa lentää naulaan ja myynti-ilmoitus jo hahmottuu päässä, tajuaa lopulta kuitenkin, ettei sitä voi myydä, ei sitä kukaan tajua. Jos tästä jotain hyvää kaivaa, niin ainakin tuo tyttö on oppinut ratsastamaan, kun ei ole automaatteja suotu elämään.

Keväällä kaksikon palattua kotiin tämä mutsi ehdotti uutta valmentajaa, kokeillaan ja katsotaan kuinka se toimii. Ja kyllähän se tuntuu toimivan, pitkä ja kivinen tie on saanut kenties hieman asfalttia isoimpien kuoppien päälle. Ensimmäistä kertaa Patun erilaisuus saa ymmärrystä osakseen ja neidin epätoivon itkut on loppuneet. Ainakin ne jokapaiväiset.

 Ypäjällä 2018, radan keskeytys ja ehkä pieni itkun tirautus

Tämä on siis kertomus Vilmasta ja Patusta matkalla kohti elokuisia SM-kisoja. Vilman ja Patun yhteisen mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kirjoitettuna.

P.S. On meillä nykyään toinenkin hevonen, 2-vuotias omakasvatti Violan Aava.