Mutsin murentuneet mitalihaaveet

Elämä jatkuu. Itseasiassa aika kivuttomasti. Kyllähän se otti vähän koville, että SM-kisoista karsiuduttiin toiselta päivältä niinkin pienen kuin 0,3%:n puutteen vuoksi. Mutta oikeasti, Vilma otti asian älyttömän hyvin. Näihin oli tähdätty niin monta vuotta, että jo sinne pääseminen oli iso juttu meidän perheessä. Tänä vuonna siihen tavoitteeseen ylsi (syystä tai toisesta) ainoastaan 12 junnua. Joten kova juttu, ainakin meille. Varsinkin kun keväällä Ruotista lähtiessä saatesanat olivat olleet "sä et tule ikinä pääsemään sinne ilman mua".

Ja ainakaan mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna Vilma ja Patu eivät olleet yhtään sen pöllömpiä kuin muutkaan. Eivät ilmeisesti monen muunkaan mielestä. Tai voihan se niinkin olla, että niiden muiden tarkoitus oli lohduttaa tätä mutsia, mistä sen tietää. 

Kisojen jälkeinen viikko vietettiin lötköilyä. Päätettiin, että annetaan Patulle jotain helppoa ja kivaa, ei laisinkaan dressagevääntöä. Big mistake. Kyllähän sen kroppa sitä tarvitsisi, mutta pää ja vatsa ei kestä. Kierrokset alkoi kasvamaan päässä ja pieru pyörimään vatsassa, joten ei kun takaisin hommiin. Se on vähän herkkä.

Tämähän on Vilman viimeinen junnuvuosi, joten jos hommaa haluaa jatkaa, on ensi vuonna siirryttävä nuoriin. Ja se tarkoittaa tason nostoa, molemmille. Meillä kun ei ole valmista hevosta, eikä sellaista varaa hankkia. Patun on siis tämän syksyn aikana noustava va A - PSG -tasolle, jos mielii mittelöihin jatkossakin. Onneksi sillä on hyvä työmoraali olemassa, kun sen sieltä "emmä haluu" ja "onks pakko" -mietintöjen alta saa ensin kaiveltua. Patu on äärettömän ilmeikäs hevonen ja sen silmistä näkyy tyytyväisyys itseensä, kun se on oikeasti sitten tehnyt töitä. "Vitsit miten hieno mä olin, näitteks te!!"

Vilmahan ei itsekseen Patun tason nostoon pysty, vaan siinä tarvitaan apua

Ja onhan se, hieno. Muidenkin kun tämän mutsin mielestä. Mutta toki se ei riitä, että se on kotona super ja tekee kaikki vaadittavat asiat puhtaasti. Kun se hienous pitäisi saada vietyä sinne radalle asti. Siellä se niin helposti sulkeutuu kuoreensa, eikä anna Vilman enää ratsastaa.

Tämä mutsihan sitten keksi, että koska aluemestaruudet on taas Lahdessa, niin jospa mentäisiin sinne. Ei ehkä kehtaisi sentään junnuihin, yrittämään uusia viime vuotista kultaa. Nuorista tuskin tällä alueella tulee luokkaa. Että jos sitten sennuihin, kun sekin on "vaan" vaativa B. Mutta niin vaan tuli kylmää kyytiä mutsin mitallikahvihaaveille, nyt keskitytään kuulema taas treenaamiseen ja unohdetaan hetkeksi radat. Joten enhän minä sitä hevosta sinne väkisin voi raahata kullan kiilto silmissä, tässä on vaan tyydyttävä ihailemaan lapsukaisia omien lasieni läpi kentän laidalla ja muisteltava vanhoja mitaleja.

 Hämeen alueen junioreiden hopeaa 2015

Hämeen alueen junioreiden kultaa 2017

Meidän nuori neiti Aava muutti vihdoin samalle tallille Patun kanssa. Aavan talli oli kyllä varsin hyvä ja tallinpitäjä ihana, mutta lapsi oli oikeasti vähän heitteillä, meidän toimesta. Kun se nyt kerran on jo 2vee, niin eskarin aloittaminen on oikeasti vähän myöhässä. Nyt on paremmin aikaa, kun molemmat asuu samalla tallilla. Tai ainakin teoriassa pitäisi olla. Heti eilen se nimittäin jäi taas harjaamatta, Vilmalla kun oli pari ratsastettavaa ja tallille valuttiin vähän myöhään. Mutsi oli meinaan krapulassa. Kerrankin.

Olisitte nähneet eilen Patun, kun se kohtasi Aavan vuoden tauon jälkeen. Se haisteli ja haisteli, ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Ilme kertoi, että "oikeesti, me kohdattiin uudestaan, vitsit mutsi, oikeesti toi mun pikkusisko on tossa, niin siistii".

Aava ja uusi ystävänsä issikkamummo Diku. Kuvan on ottanut tallikaveri Kati.

P.S. Kukaanhan ei sitten toivottavasti ottanut vakavasti mutsin mitallihaaveita. Ei tätä niiden takia oikeasti tehdä.

Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.