Patun päiväkännit

Olen viettänyt hiljaiseloa ehkä siksi, että olen kirjoittanut yhtä tekstiä. Kirjoittanut, lukenut, muokannut ja miettinyt, julkaisenko sitä lainkaan. Se tarina olisi kertonut viime talvesta. Mutta se tarina avaisi kenties liikaa jo sulkeutumassa olevia haavoja. Enkä toki halua aiheuttaa Vilmalle kipua tieten tahtoen.  Joten annetaan niiden kirjan kansien sulkeutua, lopullisesti. Keskitytään nykyhetkeen, tulevaan, kaikkeen hyvään ja jatketaan matkaa eteenpäin.

Saatiin vihdoin vähän parempia kuvia SM:istä 

kuvat Hanna Mäntynen

Entä mitä tähän hetkeen kuuluu? Keventelyllä mentiin viime viikko, eilen nimittäin suunnaattiin Tampereelle klinikalle. Toki olemme olleet tietoisia, että vuositarkastus on tulossa ja että todennäköisesti tänä vuonna on taas se hetki, kun Patun jalkoja pitää hoitaa. Mutta toki se hetki pääsi nyt hieman yllättämään.

Patu on liikkunut hyvin ja puhtaasti, mennyt harppauksia eteenpäin. Pari viikkoa sitten alettiin katselemaan, että se silloin tällöin kompastuu. Viikko sitten  ylös - sivulle mentäessä tuli lopulta esiin  lievä epäpuhtaus. Meille se oli se hetki ja merkki, että enää ei odoteta. Joten sivuttaisliikkeet oli viime viikon pannassa.

Yöllä oli syksyn ensimmäinen pakkanen ja tämä mutsi valitsi reitiksi pikkutien. 

Jäätä oli paikoitellen, mutta turvallisesti päästiin perille!

Luonnollisesti tilanne laukaisi Vilmassa epätoivoa, mitä tällä voi tehdä ja hajotanko sitä lisää, jos teen jotain. Se ei kuuntele, mä en osaa mitään. Viime viikolla siis koettiin flashback menneeseen elämään, epätoivo ja oma osaamattomuus nostivat päätään ja saivat itkun aikaan. Tallikaveri siinä kuunteli purkausta ja Vilma kertoi kyseisen olotilan olleen aiemmin arkipäivää ja meidän normaalia elämää. Kauas on tultu onneksi niistä ajoista.

Miksi se sitten oli joskus arkea? Patu on haastava hevonen. Mitään se ei anna ilmaiseksi, ei oikeastaan edes halvalla. Sen sielunelämä on patumaista ja sitä on pitänyt tässä vuosien varrella opetella tulkitsemaan. Toki minä mutsina tunnen hevoseni käytöksen "maantasalta" ja se onkin melko helposti tulkittavissa, Patu kun on äärettömän ilmeikäs hevonen ja kertoo kyllä mitä haluaa. Ja mikä ei nyt passaa. Mutta luonnollisesti en itse konkreettisesti tiedä, mitä ratsastaessa tapahtuu. Olen sen varassa, mitä näen ja mitä minulle kerrotaan. Mutta siitä olen onnellinen, että myös ratsastaessa Patua on vihdoin alettu tulkitsemaan herran vaatimalla tavalla ja yhteistyö on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Ja ei, Patu ei vie meitä narussa, vaikka tämä siltä kenties kuulostaakin.

Vielä hereillä, odotellen omaa vuoroa

Mitä siellä klinikalla sitten kävi? Ostettaessahan on ollut tiedossa, että muutamassa jalassa on vähän sanomista. Ei kuitenkaan suurempia ja herra on ollut kaikki vuodet täydessä kisakäytössä, joten tietoinen riski otettiin aikoinaan. Sitäpaitsi en usko, että löytyy yhtään kisahevosta, jolla olisi täysin puhtaat paperit. Eilen taivutuksen seurauksena tuli pieni reaktio juuri niistä paikoista mistä oletettiinkin tulevan. Päätettiin myös kuvata ne, jotta tiedetään, missä mennään. Myönnän, kuvausta mietittiin tarkkaan, koska tieto olisi myös saattanut lisätä tuskaan. Mutta onneksi ei! Pieniä muutoksia on, ei mitään hälyyttävää. Nivelet hoidettiin ja harjoituksia jatketaan käyntipätkän jälkeen.

Pikku pä-kät, eli päiväkännit. 

Turvallisempaa ja informatiivisempaa lähteä juoksuttelemaan, kun suunta on eteen, eikä ylös 

(koska hui ravihevoset ympärillä).

Samalla kuvattiin myös yhden haljenneen hampaan juuri ja vatsa. Hammas on haljennut pari vuotta sitten (kuka tietää miten), vatsassa on muutaman kerran ollut hiekkaa. Hammas jää odottamaan taas seuraavaa vuositarkastusta, jos ja toivottavasti kun tässä välissä ei tapahdu mitään näkyvää. Vatsasta löytyi ihan pieni hiekkakertymä, psyllium nautitaan ennaltaehkäisevästi, kunhan tästä kävelykuurista päästään.

Joten onnekkaita oltiin! Kaikki tarpeellinen tutkittiin, eikä onneksi mitään erikoista, odottamatonta tai hälyyttävää ilmennyt. Nyt kun vielä saadaan nämä "ikuisuuskysymykset" eli satula ja kuolaimet kuntoon, niin jo vain taas voi päästellä menemään.

Taivutukset menossa.

P.S. Meidän nuori neiti Aava treenaa tällä hetkellä esiintymistä ja ravia. Sillä on varsin hieno ravi, kun se on laitumella pörheänä. Eli todella harvoin. Muuten se ei oikein osaa ravata, ei ole koskaan osannut. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä näyttelyihin, kun sellaiset kerran täällä järjestetään. Ja siihen mennessä pitäisi taas oppia ravaamaan. Kyllähän se viimeksikin oppi.

Mutsin murentuneet mitalihaaveet

Elämä jatkuu. Itseasiassa aika kivuttomasti. Kyllähän se otti vähän koville, että SM-kisoista karsiuduttiin toiselta päivältä niinkin pienen kuin 0,3%:n puutteen vuoksi. Mutta oikeasti, Vilma otti asian älyttömän hyvin. Näihin oli tähdätty niin monta vuotta, että jo sinne pääseminen oli iso juttu meidän perheessä. Tänä vuonna siihen tavoitteeseen ylsi (syystä tai toisesta) ainoastaan 12 junnua. Joten kova juttu, ainakin meille. Varsinkin kun keväällä Ruotista lähtiessä saatesanat olivat olleet "sä et tule ikinä pääsemään sinne ilman mua".

Ja ainakaan mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna Vilma ja Patu eivät olleet yhtään sen pöllömpiä kuin muutkaan. Eivät ilmeisesti monen muunkaan mielestä. Tai voihan se niinkin olla, että niiden muiden tarkoitus oli lohduttaa tätä mutsia, mistä sen tietää. 

Kisojen jälkeinen viikko vietettiin lötköilyä. Päätettiin, että annetaan Patulle jotain helppoa ja kivaa, ei laisinkaan dressagevääntöä. Big mistake. Kyllähän sen kroppa sitä tarvitsisi, mutta pää ja vatsa ei kestä. Kierrokset alkoi kasvamaan päässä ja pieru pyörimään vatsassa, joten ei kun takaisin hommiin. Se on vähän herkkä.

Tämähän on Vilman viimeinen junnuvuosi, joten jos hommaa haluaa jatkaa, on ensi vuonna siirryttävä nuoriin. Ja se tarkoittaa tason nostoa, molemmille. Meillä kun ei ole valmista hevosta, eikä sellaista varaa hankkia. Patun on siis tämän syksyn aikana noustava va A - PSG -tasolle, jos mielii mittelöihin jatkossakin. Onneksi sillä on hyvä työmoraali olemassa, kun sen sieltä "emmä haluu" ja "onks pakko" -mietintöjen alta saa ensin kaiveltua. Patu on äärettömän ilmeikäs hevonen ja sen silmistä näkyy tyytyväisyys itseensä, kun se on oikeasti sitten tehnyt töitä. "Vitsit miten hieno mä olin, näitteks te!!"

Vilmahan ei itsekseen Patun tason nostoon pysty, vaan siinä tarvitaan apua

Ja onhan se, hieno. Muidenkin kun tämän mutsin mielestä. Mutta toki se ei riitä, että se on kotona super ja tekee kaikki vaadittavat asiat puhtaasti. Kun se hienous pitäisi saada vietyä sinne radalle asti. Siellä se niin helposti sulkeutuu kuoreensa, eikä anna Vilman enää ratsastaa.

Tämä mutsihan sitten keksi, että koska aluemestaruudet on taas Lahdessa, niin jospa mentäisiin sinne. Ei ehkä kehtaisi sentään junnuihin, yrittämään uusia viime vuotista kultaa. Nuorista tuskin tällä alueella tulee luokkaa. Että jos sitten sennuihin, kun sekin on "vaan" vaativa B. Mutta niin vaan tuli kylmää kyytiä mutsin mitallikahvihaaveille, nyt keskitytään kuulema taas treenaamiseen ja unohdetaan hetkeksi radat. Joten enhän minä sitä hevosta sinne väkisin voi raahata kullan kiilto silmissä, tässä on vaan tyydyttävä ihailemaan lapsukaisia omien lasieni läpi kentän laidalla ja muisteltava vanhoja mitaleja.

 Hämeen alueen junioreiden hopeaa 2015

Hämeen alueen junioreiden kultaa 2017

Meidän nuori neiti Aava muutti vihdoin samalle tallille Patun kanssa. Aavan talli oli kyllä varsin hyvä ja tallinpitäjä ihana, mutta lapsi oli oikeasti vähän heitteillä, meidän toimesta. Kun se nyt kerran on jo 2vee, niin eskarin aloittaminen on oikeasti vähän myöhässä. Nyt on paremmin aikaa, kun molemmat asuu samalla tallilla. Tai ainakin teoriassa pitäisi olla. Heti eilen se nimittäin jäi taas harjaamatta, Vilmalla kun oli pari ratsastettavaa ja tallille valuttiin vähän myöhään. Mutsi oli meinaan krapulassa. Kerrankin.

Olisitte nähneet eilen Patun, kun se kohtasi Aavan vuoden tauon jälkeen. Se haisteli ja haisteli, ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Ilme kertoi, että "oikeesti, me kohdattiin uudestaan, vitsit mutsi, oikeesti toi mun pikkusisko on tossa, niin siistii".

Aava ja uusi ystävänsä issikkamummo Diku. Kuvan on ottanut tallikaveri Kati.

P.S. Kukaanhan ei sitten toivottavasti ottanut vakavasti mutsin mitallihaaveita. Ei tätä niiden takia oikeasti tehdä.