Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.

Meillä asuu heitteille jätetty mies

Tämä tarina ei liity Vilmaan ja Patuun millään lailla, mutta tarvitsee tulla kerrotuksi. Tai kyllähän se oikeastaan jopa liittyy. Patu kun on tarinan toinen osapuoli. Se kaiken edelle menevä.

Kuka tällaista kauneutta voisi vastustaa? 

Ei kerrota kenellekään, että todellisuus on kenties hieman toisenlaista.

Trumppia lainatakseni "America first" on muotoutunut meidän perheessä sanonnaksi "hevoset ensin". Kuulemma. Saattaahan siinä joku totuuskin piillä. Mies heitti tämmöisen esimerkin ilmoille leijumaan, että jos hänelle kävisi jotain ja samaan aikaan Patulla olisi vaikkapa ihan vaan kengitys, niin tämä (Patun) mutsi kuulema heittäisi kännykän syliin ja sanoisi "soita ite apua, mun täytyy nyt lähteä tallille". En tunnusta. Vaikka tottahan se kuviteltu tilanne taitaa olla.

Hevoset on kuuluneet meidän elämään lähestulkoon aina. Ne ovat enemmän kuin harrastus ja elämäntapa. Ne ovat koko elämä. Rahat on aina loppu, silti jos hevoset jotain tarvitsevat, se raha löytyy jostain. Niillä on hyvät varusteet. Paitsi tietty se satula. Mutta on sekin hyvä ja meidän mittapuulla kallis, ei vaan sovi niin kuin pitäisi. On traileri ja vetoauto. Hankitaan uudet kuolaimet ja loimet ja muut härpäkkeet, kun sellaisia tarvitsee. Ja samaan aikaan tämä mutsi miettii, että onko mahdollista ostaa itselle vaikka yhdet uudet yökkärit, kun vanhat meinaavat hajota käsiin. Kyllä te tiedätte. Te, jotka olette tässä samassa suossa mukana. Muut ei kyllä tajua.

Mutta siis meidän perheessä hevoset menevät (kuulemma) kaiken edelle. Olen kyllä joskus ollut itsekin havaitsevinani vaikka sellaisia asioita, kun että kotona ei jaksa siivota, mutta tallissa siihen on aina aikaa ja energiaa. Tai etten viitsi tehdä ruokaa, mutta tallilla raahaan selkä vääränä heinää hevosille ja sekoittelen mitä ihmeellisimmät enkelipölyt Patun puuroon. Ei kerrota sitä kotona.

Mies kyselikin, onko jotain sellaisia vertaistukiryhmiä olemassa meidän heitteille jättämille miehille? Jo vain, kyllähän sellainen löytyy, ei kun mukaan jakamaan kokemuksia. Vaikka kovin hiljaiselta tuo ryhmä vaikuttaa, viimeisin päivitys on ½:n vuoden takaa. Liekö ovat hyväksyneet jo kohtalonsa. Tai sitten eivät uskalla enää julkisesti ilmaista itseään. Tiedä häntä.

Itsehän haluaisin viedä tämän hullutuksen ja elämäntavan seuraavalle levelille, omaan hevostilaan. Se on ollut vuosia, oikeastaan vuosikausia, haaveena. Aina se on kuitenkin pysähtynyt siihen hevosnaiselle tyypilliseen ongelmaan, rahaan. Suurin osa meistä kun on oikeasti persaukisia. Siellä jossain on se pieni osa, jonka sukunimen etuosa on von. Tai on sattunut olemaan oikeaan aikaan oikeilla yrityskaupoilla. Meillä muilla se on jatkuvaa kädestä suuhun elämistä ja pennosten laskemista. Siitäkin pitäisi varmaan kirjoittaa ihan oma tarinansa. Koska tämän tarinan pääosassa pitäisi olla se hevosnaisen uhri, se kotona odottava miespolo.

Kuinka ihanaa olisikaan joka ilta jättää heinää rouskuttavat hevoset talliin yöpuulle? 

Se on ehkä maailman kaunein ääni. Hevosnaisen mielestä.

Miksi ne sitten jaksavat katsella meitä vuodesta toiseen? Itse sanoisin, että kun me kuitenkin ollaan niin ihania. Siltä mieheltä kysyttäessä vastaus saattaa olla varsin toisenlainen. Vaikkapa "en minä tiedä". Koska oikeasti kysyin, eikä hän tiennyt. Mutta jotain taikaa siinä on oltava, että sitä hikistä, likaisissa vaatteissa kulkevaa ja tallilta haisevaa naista jaksaa rakastaa. Tai viitsii joskus istua siihen kuraiseen, heinää täynnä olevaan autoon. Toki joka kerta siitä kyllä myös kuulee, että voisikohan tämän joskus siivota. Ja joka kerta vastaus on sama, että mitä suotta, kohta se kuitenkin näyttää tältä. Kestää sen, että kumisaappaat on jalassa useammin kuin korkokengät. (toim. huom. tällä naisella ennemmin tennarit kuin korkkarit). Tai ettei ripisväristä ole tietoakaan, eikä säärien ajelusta kukaan ole koskaan kuullutkaan. Paitsi että voisikohan sen hoitaa klipperillä samalla kun sen hevosenkin sääret?

Me vaan ollaan niin rakastettavia.

Tämän kirjoituksen kuvat on Pixabaysta.

P.S. Trumpin lainaus ei sitten tarkoita sitä, että arvostaisin kyseistä ihmistä pätkääkään. En arvosta.

Ikuisuusprojekti nimeltä sopiva satula

Meillähän on ollut tässä nälkävuottakin pidempi projekti menossa. Mistä löytyy Patukalle sopiva satula? Mutta toki niin, että se sopii myös Vilmalle. Patulla on varsin ongelmainen selkä. Tai siis ei selässä mitään ongelmaa ole (luojan kiitos, ja niin toivottavasti pysyykin), mutta selän mallissa versus satulat on. Ja aika hemmetin paljon. Ollakseen niinkin iso hevonen, sillä on äärettömän lyhyt selkä. Lavat tulee hyvä ettei persuksille asti. Ja iso säkä, kuinkas muutenkaan. Ja sen verran herkkis, että jos joku on vähänkin vinksallaan, niin liikkumisestahan tulee täysin mahdotonta. Toisaalta se on hyvä niin, kertoopahan itse, jos joku ahistaa.

Aiver Sportin uusi Capriccia -satula ja 4D-housut

Ollaan tässä keväästä lätien kokeiltu muutamaan Aiverin satulaa, mutta aina ne ovat olleet liian isoja (17,5") ja tulleet liian lähelle säkää. Tällä viikolla saimme heidän uutuuden, Capriccian sovitukseen. Ai vitsit miten kaunis se onkaan, ihan huikea! Siinä oli hyvä istua, mitä nyt polvituet tottumattomalle olivat aluksi "liikaa". Sattuu sattuu. Älä valita. Niin niihin tottui. Polvitukia saa kyllä eri mallisia.

Satula oli kaikin puolin pehmeä pyllylle. Hevosta vasten oli paksut paneelit. Ja kaikkia muitakin hienouksia, joista voi lukea vaikka täältä. Mutsi oli silmät sykkyrällä, että joko nyt, voidaanko me ostaa tämä?

Vilma kokeili sitä muutamana päivänä ja Patu liikkui ihan kivasti. Ongelma toki oli Vilmalle se, että koska satula oli ihanan pehmeä, hevosen liikeitä ei tuntenut ihan niin hyvin, kuin meidän omassa satulassa. Patu ei varsinaisesti "kertonut" mitään hälyyttävää, joten melko lähellä jo oltiin. Mutta silti liian kaukana. Kun Linnea hyppäsi kyytiin, tuli tyly tuomio, ei tämä tälle kuulkaa sovi.

Harmi, sillä odotin kovasti, että satulanetsintärumba olisi ollut vihdoin ohi. Ja harmi siksikin, koska kyseinen satula oli kaunis, kerrankin. Mutta etsintä jatkuu. En vaan oikein tiedä mistä. Niin monta penkkiä tässä on tullut kokeiltua. Mikä menisi Patulle edes sinne päin, ei sovi Vilmalle lainkaan. Toki suurin osa kokeilluista satuloista ei ole sopinut Patulle lainkaan. Meillä on ennenkin ollut haasteellisia selkiä, mutta Patu on kyllä laittanut sen potenssiin sata. Vilma totesikin eilen, ettei ole koskaan saanut ratsastaa Patulla sille täysin sopivalla satulalla. Joku heittäisi tähän, että onhan mittatilaussatulat olemassa. Niin on lottovoittokin.

Testissä oli myös Aiverin 4D-housut. Vilma käyttää pääasiassa Pikeurin housuja, niissä kun riittää lahkeiden pituus kilometrin mittaisille kintuille. Ja gripit on olleet tähän asti jotenkin mörköjä. Mutta nämä olivat pehmoiset ja mukavat. Lahkeiden pituuskin melkein riitti, tarpeeksi lähelle kuitenkin.

Alku oli hankalaa, takapuoli ei tahtonut irrota satulasta. Ja joka kerta sieltä kuului vikinää. Kun yhdistettiin uudet housut ja satula, tuli "pikku-vilma" esiin, mikään ei ollut hyvin ja kaikki oli huonosti. Aikani kuuntelin sitä valitusta. Lopulta ärähdin, että jospa taas lopetet sen valituksen ja alat ratsastaa. Ja kas, jotenkin kummasti homma alkoikin taas kerran toimimaan.

Se täytyy sanoa, että pikku-vilma ilmestyy nykyään todella harvoin. Oli meinaan aika, kun se istui siellä hevosen selässä harva se päivä. Joskus siitä päästiin yli ja homma toimi. Monesti ei. Mutta koska heidän yhteistyössä on nykyään ihan uusi boogie, nämä tilanteet ovat mudostuneet harvinaisuudeksi. Mikä on varsin hyvä. Saattaa siihen toki vaikuttaa myös ikä. Kun enää ei olla neiti teinejä, teinimäistä kiukuttelua on turha esittää.

Vihdoin onnituu ratsastus kentälläkin, kun lentokoneen kokoiset paarmat on lähes kadonneet

Mutta loppukaneettina sanottakoon, että kokeilkaa sitä satulaa. Jos se sopii just sun hevoselle, se on miellyttävä kokemus! (Vaikkei sitä vielä löydykään sivuilta, sitä saa kyllä tilattua). Tai jos tykkäät gripeistä takamuksessa, nämä 4D-housut on kyllä hankkimisen arvoiset. Vaikka meillä ei edelleenkään olla grippi-faneja, nämä housut jäävät ehdottomasti aktiivikäyttöön, sen verran mukavat ne on.

P.S. Tällä viikolla on saatu tehtyä kürin musiikki, kiitos ystäväni. Sekä tilattua frakki. Niin ja ilmoittauduttu sinne kisoihinkin. Joku ehkä sanoisi, että ollaan myöhässä. Mutta ei me olla, kyllähän nämä ehtii.

Niin siitä neidistä tuli virallisesti aikuinen

Tässähän kävi tällä viikolla kuulkaa niin, että meidän Vilma täytti 18-vuotta. Enää ei tällä mutsilla ole virallisesti huollettavaa. Patsi liuta näitä karvaisia kavereita. Ja kyllähän tuo neiti edelleen kuuluu meidän ruokakuntaan, joten ei kai tilanne oikeasti mihinkään muuttunut. Paitsi etten näe enää hänen pankkitiliään tai allekirjoita papereita puolesta.

Samana päivänä neiti sai myös ajokortin, joten enää ei tarvitse kuskata. Kyllähän hän on itsekseen päässyt aiemminkin kulkemaan mautolla, mutta näillä meidän nimismiehenkiharoiden päällystämillä teillä sen kanssa kulkeminen on ollut vähän turhan eksoottinen kokemus.

Vilma ja hänen ensimmäinen poni Julia joskus aika kauan sitten

Synttärilahjaksi neiti sai Aavan. Täytyy vaan toivoa, ettei se mene heti myyntiin, kun siihen nyt on virallisesti mahdollisuus Vilmalla itsellä. En kuitenkaan usko, sen verran on toivoa luotu tämän meidän nuoren neidin tulevaisuuden suhteen. Tällä viikolla päätimme myös muuttaa Aavan Patun kanssa samaan talliin. Aavalla on varsin hyvä tallipaikka nytkin, mutta meidän aika tulee olemaan enenevässä määrin kortilla koulujen alun takia, joten kahden tallin väliä kulkeminen on lähes mahdotonta. Ja kai tämän nuoren neidin kanssa joskus pitäisi jotain tehdäkin. Edes kaivaa se tuolta pellosta ja harjata.

Vilma ja Aava, se ainoa tämän kesän päivä, kun täällä päin satoi vettä

Mitä meidään viikkoon muuta kuuluu. Kürin musiikin valitsemisen vaikeutta! On sitten varsin mahdoton homma, että mikä olisi kivaa, mitä ei olisi käytetty niin paljoa, mikä sopii herra Patun liikkeisiin ja ohjelmaan. Itse ohjema on sentään aikalailla valmis. Tänään illalla sitä kuitenkin pitäisi hioa musiikin tahdissa, kuvata ja kellottaa, jotta musiikki saataisiin purkkiin. Jotta todelliset harjoitukset pääsisi käyntiin. Kohta meinaan loppuu aika.

Muutaman viikon takaisista treeneistä, (C) Ida Santaharju

Kuuluu meidän viikkoon myös mutsin vaaleanpunaisten lasien kiillottamista. Linnea on saanut Patua melkoisesti eteenpäin, tapaillaan piaffea ja nostetaan herran liikettä ylämäkeen. Ja tämä mutsi vaan tuijottaa haltioituneena hevostaan, että WAU. Eihän se ole mikään GP-liitokavio, eikä sellaiseksi koskaan tulekaan. Mutta mamman Patuksi se on varsin hieno. Niin kovasti haluaisin jakaa tämän hetken muiden kanssa, että "kattokaa tota hevosta!" Mutta ollaan sovittu, ettei sitä kuvata julkiseksi. Ja vaikka Vilma onkin ihan taitava (ainakin mutsin mielestä), niin eihän hän pysty ihan vielä kaivamaan samaa liikettä ulos. Joten ihailen sitten yksinäni sitä niiden lasieni läpi maneesinlaidalla. Ja maneesissa tämä kesä onkin kulunut, koska ötökkäkammoinen herra Patu ei kykene ulkona liikkumaan.

(C) Ida Santaharju

P.S. Miksi tämä mutsi on ollut niin hiljaa, johtuu kuulkaa ihan ruotsin opiskelusta. Ruotsin perusteet -kurssi alkoi tällä viikolla. Viime viikolla aloitin talousmatikan kertaamisen. Se on kohta koulunpenkki, joka kutsuu!