Se mutsin toinen lapsi

Tätä päivää on odotettu ja jännitetty! Nimittäin pari vkoa sitten päätettiin, että Aava voisi taas osallistua näyttelyyn, koska se nyt Lahdessa kerran pidetään. En olisi sitä alkanut raijaamaan kovin kauas, kun ei ole mitenkään maailman hauskin kuljettaa. Lastautuu ja käyttäytyy kyllä nätisti, mutta samperi sitä kuopimista! Kun muutettiin se kuukausi sitten, kuunneltiin, että "sehän ei muuten kuovi"! Mutta kun luukut avattiin, purut oli trailerin takapäässä, että kyllähän sitä kuopimista sitten oli tapahtunut. En tiedä millä sen saisi siitä opettetua pois, todellä ärsyttävä tapa nimittäin. Äitinsä opettama.

Itsehän olin tänään muualla, joten Vilma ja Aavan täti Riikka saivat lähteä keskenään. Kyllähän Vilmalla olisi ollut lupa vetää koppia tuolla kilomäärällä, mutta ehkei 2-vuotiaan kanssa aleta harjoittelemaan. Ja onhan se helpompaa, että on apukädet mukana, ei sitä nimittäin yksin lastattaisi. Ja tarvittiin toki mutsille todistusaineistoakin. Joten siellä muualla jännityksellä odotin tilannetietoja, kuvia, videoita ja sitä pöytäkirjaa.

Aava kuulema käyttäytyi varsin asiallisesti. Mitä nyt kerran sitten puri Vilmaa, kun alkoi olemaan tylsää. Mutta kaikin puolin rauhallinen, asiallinen ja malttoi odottaa ja seistä. Sai jo mittauksessa kehuja, kuinka hienosti se käyttäytyy.

Arvostelusta olisin toki mutsina ja kasvattaja toivonut edes vähän enemmän pisteitä, mutta kyllähän tuo 2- sydäntä oikeasti lämmittää. Ei siis ihan paska eka tekele. Pisteitä oli vähentänyt kaviot, jotka olisi kengitettynä saaneet enemmän. Säihkysääri se ei ole koskaan ollut, vaikka mittaa niissä riittääkin. Myös pehmeän pohjan aiheuttaman kintereen lievä kiertyminen käynnissä näkyi, ilman sitä käynti olisi ollut kuulema 9. Ravikaan ei ollut tänään ihan sitä parasta. Toki kaksi viikkoa sitten lähdettiin siitä, ettei se edes ravannut. Että sinä mielessä kelpo numero.

Ja mikä mahtavinta, Aava oli saanut erityismaininnan, kuinka hienossa kunnossa se on! Siis oikeasti, meidän pihan perältä kaivettu lapsi! Sehän on ollut enemmän ja vähemmän "heitteillä", kunnes muutti samaan talliin Patun kanssa. Ei siis missään nimessä tallinpitäjän toimesta, vaan meidän, koska meillä ei ollut yksinkertaisesti aikaa käydä siellä joka päivä. Nyt se on asunut kuukauden päivät samalla tallilla kuin Patu, niin on ehtinyt myös siihenkin koskemaan. Edes vaikka harjannut silloin tällöin. Näyttelyharjoittelut aloitettiin pari viikkoa sitten, kun päätös tehtiin. Ja eihän 2-vuotiasta joka päivä rassata. Meidän silmään se on siis ollut vähän semmoinen "pihanperänkakara", joskin erittäin kaunis sellainen. Mutta mitä vielä, se on kuulema lihaksikas! Niin ja olivat tuomarit kehuneet sitä erittäin kauniiksikin. Että hei, se on sitten virallisesti kaunis muidenkin kuin mutsin mielestä!

Ja vitsit että mutsi on ylpeä siitä oikeasta lapsestaan! Vilma nimittäin sai parhaan esittäjän palkinnon! Ja ihan oli ensimmäinen kerta, kun mitään tai ketään missään esitteli. Niin siistiä! Pomo-tuomari oli vielä kysynyt, että onko se Vilman oma? Että saa kuulema olla ylpeä, on niin hieno varsa!

Iso kiitos kuuluu myös Riikka-tädille, kun tarjosi kyydin ja ne apukädet! Aavan emähän on Riikan tamma, joten täti -nimitys on siis ihan virallinen ja Aava on aina ollut vähän Riikankin lapsi.

Aava ja Riikka-täti

P.S. Patun olisi pitänyt kävellä vielä 1-2 päivää. Mutta herran kuppi alkaa olemaan sen verran nurin, että tänään aloitetaan ravaaminen suorilla.

Mutsin murentuneet mitalihaaveet

Elämä jatkuu. Itseasiassa aika kivuttomasti. Kyllähän se otti vähän koville, että SM-kisoista karsiuduttiin toiselta päivältä niinkin pienen kuin 0,3%:n puutteen vuoksi. Mutta oikeasti, Vilma otti asian älyttömän hyvin. Näihin oli tähdätty niin monta vuotta, että jo sinne pääseminen oli iso juttu meidän perheessä. Tänä vuonna siihen tavoitteeseen ylsi (syystä tai toisesta) ainoastaan 12 junnua. Joten kova juttu, ainakin meille. Varsinkin kun keväällä Ruotista lähtiessä saatesanat olivat olleet "sä et tule ikinä pääsemään sinne ilman mua".

Ja ainakaan mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna Vilma ja Patu eivät olleet yhtään sen pöllömpiä kuin muutkaan. Eivät ilmeisesti monen muunkaan mielestä. Tai voihan se niinkin olla, että niiden muiden tarkoitus oli lohduttaa tätä mutsia, mistä sen tietää. 

Kisojen jälkeinen viikko vietettiin lötköilyä. Päätettiin, että annetaan Patulle jotain helppoa ja kivaa, ei laisinkaan dressagevääntöä. Big mistake. Kyllähän sen kroppa sitä tarvitsisi, mutta pää ja vatsa ei kestä. Kierrokset alkoi kasvamaan päässä ja pieru pyörimään vatsassa, joten ei kun takaisin hommiin. Se on vähän herkkä.

Tämähän on Vilman viimeinen junnuvuosi, joten jos hommaa haluaa jatkaa, on ensi vuonna siirryttävä nuoriin. Ja se tarkoittaa tason nostoa, molemmille. Meillä kun ei ole valmista hevosta, eikä sellaista varaa hankkia. Patun on siis tämän syksyn aikana noustava va A - PSG -tasolle, jos mielii mittelöihin jatkossakin. Onneksi sillä on hyvä työmoraali olemassa, kun sen sieltä "emmä haluu" ja "onks pakko" -mietintöjen alta saa ensin kaiveltua. Patu on äärettömän ilmeikäs hevonen ja sen silmistä näkyy tyytyväisyys itseensä, kun se on oikeasti sitten tehnyt töitä. "Vitsit miten hieno mä olin, näitteks te!!"

Vilmahan ei itsekseen Patun tason nostoon pysty, vaan siinä tarvitaan apua

Ja onhan se, hieno. Muidenkin kun tämän mutsin mielestä. Mutta toki se ei riitä, että se on kotona super ja tekee kaikki vaadittavat asiat puhtaasti. Kun se hienous pitäisi saada vietyä sinne radalle asti. Siellä se niin helposti sulkeutuu kuoreensa, eikä anna Vilman enää ratsastaa.

Tämä mutsihan sitten keksi, että koska aluemestaruudet on taas Lahdessa, niin jospa mentäisiin sinne. Ei ehkä kehtaisi sentään junnuihin, yrittämään uusia viime vuotista kultaa. Nuorista tuskin tällä alueella tulee luokkaa. Että jos sitten sennuihin, kun sekin on "vaan" vaativa B. Mutta niin vaan tuli kylmää kyytiä mutsin mitallikahvihaaveille, nyt keskitytään kuulema taas treenaamiseen ja unohdetaan hetkeksi radat. Joten enhän minä sitä hevosta sinne väkisin voi raahata kullan kiilto silmissä, tässä on vaan tyydyttävä ihailemaan lapsukaisia omien lasieni läpi kentän laidalla ja muisteltava vanhoja mitaleja.

 Hämeen alueen junioreiden hopeaa 2015

Hämeen alueen junioreiden kultaa 2017

Meidän nuori neiti Aava muutti vihdoin samalle tallille Patun kanssa. Aavan talli oli kyllä varsin hyvä ja tallinpitäjä ihana, mutta lapsi oli oikeasti vähän heitteillä, meidän toimesta. Kun se nyt kerran on jo 2vee, niin eskarin aloittaminen on oikeasti vähän myöhässä. Nyt on paremmin aikaa, kun molemmat asuu samalla tallilla. Tai ainakin teoriassa pitäisi olla. Heti eilen se nimittäin jäi taas harjaamatta, Vilmalla kun oli pari ratsastettavaa ja tallille valuttiin vähän myöhään. Mutsi oli meinaan krapulassa. Kerrankin.

Olisitte nähneet eilen Patun, kun se kohtasi Aavan vuoden tauon jälkeen. Se haisteli ja haisteli, ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Ilme kertoi, että "oikeesti, me kohdattiin uudestaan, vitsit mutsi, oikeesti toi mun pikkusisko on tossa, niin siistii".

Aava ja uusi ystävänsä issikkamummo Diku. Kuvan on ottanut tallikaveri Kati.

P.S. Kukaanhan ei sitten toivottavasti ottanut vakavasti mutsin mitallihaaveita. Ei tätä niiden takia oikeasti tehdä.

Niin siitä neidistä tuli virallisesti aikuinen

Tässähän kävi tällä viikolla kuulkaa niin, että meidän Vilma täytti 18-vuotta. Enää ei tällä mutsilla ole virallisesti huollettavaa. Patsi liuta näitä karvaisia kavereita. Ja kyllähän tuo neiti edelleen kuuluu meidän ruokakuntaan, joten ei kai tilanne oikeasti mihinkään muuttunut. Paitsi etten näe enää hänen pankkitiliään tai allekirjoita papereita puolesta.

Samana päivänä neiti sai myös ajokortin, joten enää ei tarvitse kuskata. Kyllähän hän on itsekseen päässyt aiemminkin kulkemaan mautolla, mutta näillä meidän nimismiehenkiharoiden päällystämillä teillä sen kanssa kulkeminen on ollut vähän turhan eksoottinen kokemus.

Vilma ja hänen ensimmäinen poni Julia joskus aika kauan sitten

Synttärilahjaksi neiti sai Aavan. Täytyy vaan toivoa, ettei se mene heti myyntiin, kun siihen nyt on virallisesti mahdollisuus Vilmalla itsellä. En kuitenkaan usko, sen verran on toivoa luotu tämän meidän nuoren neidin tulevaisuuden suhteen. Tällä viikolla päätimme myös muuttaa Aavan Patun kanssa samaan talliin. Aavalla on varsin hyvä tallipaikka nytkin, mutta meidän aika tulee olemaan enenevässä määrin kortilla koulujen alun takia, joten kahden tallin väliä kulkeminen on lähes mahdotonta. Ja kai tämän nuoren neidin kanssa joskus pitäisi jotain tehdäkin. Edes kaivaa se tuolta pellosta ja harjata.

Vilma ja Aava, se ainoa tämän kesän päivä, kun täällä päin satoi vettä

Mitä meidään viikkoon muuta kuuluu. Kürin musiikin valitsemisen vaikeutta! On sitten varsin mahdoton homma, että mikä olisi kivaa, mitä ei olisi käytetty niin paljoa, mikä sopii herra Patun liikkeisiin ja ohjelmaan. Itse ohjema on sentään aikalailla valmis. Tänään illalla sitä kuitenkin pitäisi hioa musiikin tahdissa, kuvata ja kellottaa, jotta musiikki saataisiin purkkiin. Jotta todelliset harjoitukset pääsisi käyntiin. Kohta meinaan loppuu aika.

Muutaman viikon takaisista treeneistä, (C) Ida Santaharju

Kuuluu meidän viikkoon myös mutsin vaaleanpunaisten lasien kiillottamista. Linnea on saanut Patua melkoisesti eteenpäin, tapaillaan piaffea ja nostetaan herran liikettä ylämäkeen. Ja tämä mutsi vaan tuijottaa haltioituneena hevostaan, että WAU. Eihän se ole mikään GP-liitokavio, eikä sellaiseksi koskaan tulekaan. Mutta mamman Patuksi se on varsin hieno. Niin kovasti haluaisin jakaa tämän hetken muiden kanssa, että "kattokaa tota hevosta!" Mutta ollaan sovittu, ettei sitä kuvata julkiseksi. Ja vaikka Vilma onkin ihan taitava (ainakin mutsin mielestä), niin eihän hän pysty ihan vielä kaivamaan samaa liikettä ulos. Joten ihailen sitten yksinäni sitä niiden lasieni läpi maneesinlaidalla. Ja maneesissa tämä kesä onkin kulunut, koska ötökkäkammoinen herra Patu ei kykene ulkona liikkumaan.

(C) Ida Santaharju

P.S. Miksi tämä mutsi on ollut niin hiljaa, johtuu kuulkaa ihan ruotsin opiskelusta. Ruotsin perusteet -kurssi alkoi tällä viikolla. Viime viikolla aloitin talousmatikan kertaamisen. Se on kohta koulunpenkki, joka kutsuu!

Miten minusta tuli poniäiti

Raotetaanpa hieman mutsin loimenkannattamia ja kerrotaan pari sanaa siitä, kuka mutsi oikein on ja miten tässä näin kävi, että poniäitiys pukkasi päälle.

Rakkaudesta lajiin, säällä kuin säällä. Kuva on oikeasti vielä tältä kesältä, vaikkei heti uskoisi.

Joku saattaisi sanoa, että olen keski-ikäinen. Itse koen asian niin, että vasta lähestyn keski-ikää. Mutta kuitenkin ollaan jo siellä puolivälissä elämää tai ainakin liki sitä. Ikää siis on ja sen myötä pari elämänkokemustakin jäänyt takataskuun. Toisaalta jos ja käsittääkseni kun Vilma täyttää viikon päästä 18vee, niin pitää mutsillakin jo käytännössä olla hieman kilometrejä takana. Mutta ei mennä niihin muihin kilometreihin sen tarkempaa, blogin pitäisi siirtyä ihan toisen aiheen alle siinä tapauksessa.

Mutta ne hevoskilometrit, ne alkoivat 6-vuotiaana muinaisesta Messilästä. Sinne meidät vietiin ja jätettiin ja homma toimi niin. Tänä päivänä, jos joku tiputtaisi 6-vuotiaan tallinpihaan ja kaasuttaisi pois, olisi lastensuojelu perässä silmänräpäyksessä. Eikä siellä tallilla kukaan edes perään katsoisi. Ratsastuskoulussa kuitenkin jatkettiin aina teini-ikään asti, kunnes "Mä haluun oman hevosen! Mutku mä haluun!" meni vihdoin läpi ja Tasmina saapui Saksasta. Kaikki tietävät, ettei siihen aikaan ollut internetin ihmeellistä maailmaa, ei suurta määrää myynti-ilmoituksia tai tällaista valinnanvaraa. Niinpä meillä tehtiin tilaus sukulaisten sukulaiselta ja ostettiin oikeasti hevonen kuin sika säkissä.

Tasmina viimeisinä vuosinaan

(C) Anu Parkkinen

Tämän päivän tiedoilla, jos joku teini haluaisi hevosen ja vanhemmat ei tiedä hevosista tuon taivaallista, eikä varsinaisesti apua olisi missään tarjolla, sanoisin, että älä osta. Mutta toki moni ostaa edelleen. Ja sitten ihmetellään, kun ei tämän kanssa oikein pärjätä. Mutta minä ja Tassu pärjättiin sen ajan tietämyksen mukaan ja hengissä pysyttiin. Mikä oli kyllä todellinen ihme, näin jälkikäteen ajateltuna.

Sitä iloa ei kauaa kestänyt. Ongelma oli nuori kokematon ratsastaja - nuori kokematon hevonen. Minä olisin hypännyt, samoin hevonen, mutta ei oikein yhdessä. Ja koska en saanut sitä kallista kisatykkiä vaihdossa, kiinnostus lopahti ja hevonen lähti. Kumma juttu.

Seuraavat vuodet meni muiden hevosia ratsastellessa. Tai ihan vaan taukoa pitäessä. Kunnes väsytystaistelu pääsi vihdoin maaliin asti ja kaverit saivat houkuteltua takaisin tunneille, ikää oli jotain alle 30. Ja sillä tiellä tässä ollaan, enää en oikein osaisi kuvitella elämää ilman hevosia. Kaikki aika, raha ja mielenterveys näihin menee. Ja silti ne on niin rakkaita. Jos on sysipaska päivä, tallilla unohtuu kaikki. Olenkin monesti miettinyt, että jos Vilma lopettaa tai lähtee maailmalle, niin mitä minä teen? Viime talvi meni hyvin Aavaa hoitaessa. Mutta tosiasia on se, etten itse tee sillä mitään. Aavasta voi ehkä kehkeytyä minulle maastohevonen, 15 vuoden päästä. Jos se sitten vaikka rauhoittuisi. (Toim.huom: Aava on varsin hyväkäytöksinen lapsi, mutta melko reaktiivinen.)

Violan Aava 6.7.2016, ikää ½ tuntia

Omia hevosia alkoi aikuisiällä taas kerääntyä, kun Vilma oli 4:n vanha. Ensin tuli Vilman shettis Julia, seuraavana kesänä toritamma Sisu. Silloin hevoset muuttivat myös kotiin ja elämä muuttui alkuinnostuksen jälkeen ratsastuksesta pelkäksi hoitamiseksi, lähinnä arjesta suoriutumiseksi. Taisi siinä vaivata myös vähän muutkin asian, burn out ja parisuhde ja mitä näitä nyt olikaan. Siitä huolimatta tänäkin päivänä haluan hevoset takaisin kotiin. Koska tiedän, että tällä kertaa se olisi erilaista. Nimittäin en itse enää edes ratsasta, joten tämä hoitaminen tulee jo luonnostaan.

Julia & Sisu

Julia lopetettiin Vilman ollessa 7:n vanha, kaviokuumeen takia. On meiltä mennyt toinenkin poni kaviokuumeeseen, eestinhevonen nimeltä Rimoosa, eli Maisa. Sisu taasen poistui keskuudestamme kenties jonkun hermoperäisen syyn takia, takapää muljahteli alta. Mutta koska näistä on vuosia aikaa, tietotaso ei ollut sitä luokkaa kuin nyt. Eikä myöskään netistä saatava tietotulva, hoito-ohjeet tai sieltä puskista klinikalle meno ilman omaa kuljetuskalustoa. Tänään tekisin monta asiaa toisin.

Vilma ja Maisa kesällä 2009

Koska luopumisen tuska oli silloin liian kova, oltiin lopulta kokonainen vuosi ilman omia hevosia. Käytiin yhdessä tunneilla, että ei tämä siihen sentään loppunut. Vilma kolmesti viikossa, itse kahdesti. Kunnes elämään astui Jaq keväällä 2011. Täydellinen herrasmies ja äiti-tytär -ratsu. Jakin alkaessa jäämään eläkkeelle kaivettiin jostain Orimattilan pihanperältä Nebukanatt 2013. Kuten olen aiemmin kertonut, tänä päivänä Nebu ei olisi meille koskaan edes tullut. Mutta kaikilla näillä on joku tarkoitus. Nebun oli kenties tarkoitus "viivyttää" seuraavan hevosen hankkimista siihen, että Patu saapui meidän elämään 2014. Nebu on muuten myynnissä, huomasin. Jos ne hevoset olisivat kotona tällä hetkellä, haettaisiin se viettämään eläkepäiviä takaisin kotiin. Mitään järkeähän siinä ei toki olisi, mutta harvoin näitä tämän harrastuksen päätöksiä järjellä tehdäänkään.

Vilma, Jakki & Nebu kisoissa Takkulassa

Itse lopetin ratsastamisen jossain Jakin ja Nebun välissä. Meillä ei Nebun kanssa kulkenut yhtään yksiin ja niitä tallihommia ja groomin töitä oli sen verran tarjolla, että ratsastus vaan hiipui luonnostaan. Kävin Jakilla vielä maastossa loppumetreillä. Pari vuotta sitten lainasin yhtä suokkia muutamaan maastoiluun. Ja juuri taisin luvata, että lähden lenkille tallikaverin issikalla joku päivä. Sitä odotellessa, että Patusta tulee rauhallinen eläkeläinen ja kenties opettelen uudelleen ratsastamaan. Sitten joskus.

Mutsi ja Jakki, kauan aikaa sitten

Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan onnellinen poniäitinä, saadessani groomata, kuskata ja maksaa tätä harrastusta, se riittää. Ja katsella kuinka meidän fiksu nuori neiti kasvaa. Oppia on karttunut vuosien varrella joka päivä. Ja karttuu edelleen. Vaikka nyt sanon, että tekisin monta asiaa menneisyydessä toisin, sanon niin varmasti myös tästä hetkestä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Mutta näillä tämän hetkisillä eväillä mennään, kunnes eväät taas huomenna kasvaa.

Vilma ja Patu pari kesää sitten

P.S. Tämä mutsi kävi juuri työhaastattelussa. Elämän suunta muuttui radikaalisti vajaa vuosi sitten ja jäin ensimmäistä kertaa evö työttömäksi. Ja työn löytäminen ei kuulkaa ole kovin helppo juttu nykyään. Haastattelu meni (ainakin omasta mielestä) hyvin ja ensimmäistä kertaa ikinä tulin kotiin innosta hihkuen, että tämä olisi niin mun juttu!

Humppaa pumppaa kuningas jumppaa

Taisi kuulua joku lastenloru. Patun lempinimi oli nimittäin Kuningas Litmanen meille muuttaessaan. Yhtään en tiedä, mistä moisen nimen on saanut, eikä meillä sitä ole käytetty. Ehkä siksi, kun se oikea kuningas L on kotoisin tästä hoodeilta.

Mutta tänään oli siis kuninkaan, eli herra Patukan jumppapäivä. Kouluhevoselle vähän muuta tekemistä kuin ainaista dressagea tai palauttelua. Aina puhutaan ja sovitaan, että kerran viikossa niitä puomeja, tekee hyvää. Mutta harvemmin niitä silti toteutetaan niin "usein", en tiedä miksi. Ei oikeasti ole edes kovin kummoinen homma tiputtaa maneesin seinältä pari puomia alas ja hinata niitä johonkin kohtaan. Kuitenkin ehkä silleen suunnitellusti peräjälkeen. Ja jos joku ihmettelee, että mitä me tehdään maneesissa keskellä kauneinta kesää, koska tänä vuonna se kesä oikeasti on, niin voi kysyä Patulta, mitä mieltä se on ötököistä. Ei pysty liikkumaan.

Tänään suunniteltiin oikein kaareva ura. Tarkoituksena oli saada ulkotakajalka oikeisiin töihin. Vähän oli kyllä mutsin välit alkuun hakusessa. Patulla on valtavat askeleet ja normaalisti puomien välit on pitkiä. Ellei tarkoituksella koota välissä. Mutta kun mentiin kaarevalle uralle, tuli liian monta liikkuvaa osaa, eli siis kokonaiset kaksi: piti katsoa mihin astuu ja kääntyä samalla. Ja se oli kuulkaa ruunalle jo vähän vaikeaa. Joten askeleen pidentäminen ei ollut enää mahdollista, kun oli jo kaksi muuta tehtävää menossa. Sitäpaitsi koska edellisistä puomeista oli kulunut muutama viikko, niin vähän piti verestää muistiakin, että jaa, jalkoja pitää ihan oikeasti nostella. Joten melkoinen kolina kävi alussa, kun puomit lenteli kannattimilta. Meinasihan se koko hevonen kerran lentää nenälleen. Tai kerran taisi olla aavistuksen voimakas pidäte. Patu kuunteli kiltisti pidätteen ja pysähtyi keskelle tehtävää.

Toki tänään sitä keskittymistä saattoi vaikeuttaa myös unenpuute. Tallin hevoset on olleet nyt tiistaista asti päivät sisällä ja yöt ulkona. Ja herra herkkiksen pasmat on menneet siitä aivan sekaisin. Koska ulkona ei tietty voi nukkua, joku saattaa vaania. Ja päivällä ei kuulkaa kuulu olla sisällä. Toivoa sopisi, että tämä uusi rytmi asettuisi paikoilleen pikimmiten. Tai mielummin helteet loppuisi ja palattaisiin normaaliin elämään. Mutta sille jälkimmäiselle toiveelle ei näytä olevan kannatusta ainakaan 10 päivän sääennusteessa.

Kun herra Patu lopulta ymmärsi, että tässä muuten hypätään, niin jo alkoi jalka nousta ja kierrokset kasvaa. "Pidä Vilma kiinni, nyt mennään, jihaa!" Ja esteet oli isoimmillaan niinkin hurjia, kuin 70cm. Kyseessä kun on kouluratsastaja ja vähän liikaa innostuva entinen este(kin)hevonen. Patu hyppää hyvin, mitä vaan, mistä vaan. Mutta esteiden väliin saattaa tulla pari ilopukkia tai mulliloikkaa. Kerran Vilma lensi päin maneesin seinää, kun innostus valtasi vähän liikaa pienen Patun mieltä. Innostuksesta kertoi se, että kun Vilma oli saatu alas, Patu laski menemään pitkin maneesia ja hyppi esteitä omia aikojaan, antamatta kiinni sitä metsästäville ihmisille. Lopulta tämä mutsi hermostui ja karjaisi "nyt pysähdyt prkl" ja matka loppui kuin seinään. Mutsin pelko on Patun pahin pelko, näemmä.

Se on muuten jännä juttu, miten kouluratsastajat muuttuu, kun eteen laitetaan jotain mistä pitää päästä yli.

P.S. Meidän nuoren neidin jalkoihin laitettiin tänään ensimmäistä kertaa kylmäysletkut. Vähän emmittiin, että mitähän "onko ihan pakko pestä, kun en tykkää" -neiti niistä tuumaa. Ei mitään, siinä olla jökötti kuin vanha tekijä. Niin viisas lapsi!

Patun spa day

Tämä on jännä "harrastus" siinä mielessä, että tuohon elukkaan laitetaan paljon rahaa kiinni. Oikeastaan aika paljon sellaistakin rahaa, mitä ei oikeasti edes ole olemassa. Jostain sitä aina kuitenkin keksitään. Pointti on siis se, että hevosta hoidetaan ja puunataan, sille ostetaan kaikki tarvittavat varusteet ja enkelipölyt, mitä se nyt sattuukaan tarvitsemaan. Mutta itseensä ei sitten olekaan enää varaa panostaa. Tai meidän tapauksessa Vilmaan panostetaan semisti, koska se on tämän parivaljakon toinen osapuoli. Mutsiin ei lainkaan.

Mutta Patulla oli siis tällä viikolla spa day. Ensin oli aamulla hieronta ja fysioterapia
Annakaisan toimesta. Vähän oli oikea lapa jumissa, mutta muutoin ei ollut oikeastaan huomautettavaa. Ja tiedättekö kuinka kivalta se tuntuu kuulla! Jo ihan pelkästään siksi, että tietää sen kumppanin (tai Vilman kumppanihan se on, mutta mä olen edelleen se mutsi, joka välittää "lapsistaan") olevan kunnossa ja treenejä voi hyvillä mielin jatkaa. Mutta myös erityisesti siksi, että tilanne oli keväällä toisin.

"Just sieltä, ai että tuntuu hyvälle"

Suomeen palattuaan herra nimittäin oli jumissa jos mistäkin. Patu oli ilmeisesti "istunut" häntänsä päällä pitkän kuljetuksen ja häntä oli todella juntturassa, joka luonnollisesti vaikutti myös rankaan. Mutta niin oli myös takapää. Kun sitä yöllä purettiin Klaukkalassa, toinen takajalka ei halunnut ottaa juurikaan painoa alleen. Ei siinä silti auttanut muu kuin lyödä koppiin ja lähteä kotia kohti. Yöllä klo 2 purettaessa kotitallilla herra ei meinannut enää päästä kopista ulos. Siinä sitten maneesiin taluttelemaan, josko se siitä vertyisi ja miltä se mahtaa näyttää. Onneksi oli maneesi. Koska olihan talvi ja aamuyö.

Pari viikkoa siinä meni ihmetellessä. Ihmettelyyn toki kuului venyttelyä, liikuntaa, eläinlääkäriä, hierontaa sun muuta. Oli huonoja päiviä, oli vähän parempia päiviä, mutta mitään varsinaista vikaa ei silti löytynyt, ainoastaan vähän epämääräinen takapää. Kunnes se siitä pikkuhiljaa alkoi vertymään ja normalisoitumaan. Joten tuolla taustalla mutsin tekee erityisen onnelliseksi se, että me tehdään oikeasti jotain oikein.

Kyllä me tehdään paljonkin asioita oikein. Mutta tämä on siinäkin mielessä jännä harrastus, että koskaan et ole valmis ja aina oppii uutta. Ihan joka päivä. Sitä huomaa aina toisinaan, kuinka paljon enemmän sitä tietää kuin vaikka 5 vuotta sitten. Saatikka 10 vuotta sitten. Vaikka silloinkin jo luuli tietävänsä ihan tosi paljon.

Illalla spa day jatkui, kun vihdoin oli aikaa ja tämä mutsi antoi luvan viedä herran humppatukan. Vilma oli sitä leikkaamassa jo aikaisemmin, mutta oli huomattavasti helpompi letittää vähän liian pitkä tukka kuin juuri leikattu, joten tämä mutsi kielsi homman. Nyt on taas siisti poika. Näyttää ihan ratsulta, eikä metsittyneeltä en sano miltä. Kaikki kunnia niille nimeltä mainitsemattomille hevosille, mutta niiden tukkiahan harvemmin leikataan.

Nyt on siisti poika

Ja mitä siihen itsensä hoitamiseen tulee, niin Vilma sentään käy osteopaatilla ja urheilupsykologilla säännöllisesti. Mutsi ei missään.

P.S. Meidän kakara, eli tulevaisuuden dressage toivo, täytti eilen 2vee.

Violan Aava 2vee ja Vilma