Miten minusta tuli poniäiti

Raotetaanpa hieman mutsin loimenkannattamia ja kerrotaan pari sanaa siitä, kuka mutsi oikein on ja miten tässä näin kävi, että poniäitiys pukkasi päälle.

Rakkaudesta lajiin, säällä kuin säällä. Kuva on oikeasti vielä tältä kesältä, vaikkei heti uskoisi.

Joku saattaisi sanoa, että olen keski-ikäinen. Itse koen asian niin, että vasta lähestyn keski-ikää. Mutta kuitenkin ollaan jo siellä puolivälissä elämää tai ainakin liki sitä. Ikää siis on ja sen myötä pari elämänkokemustakin jäänyt takataskuun. Toisaalta jos ja käsittääkseni kun Vilma täyttää viikon päästä 18vee, niin pitää mutsillakin jo käytännössä olla hieman kilometrejä takana. Mutta ei mennä niihin muihin kilometreihin sen tarkempaa, blogin pitäisi siirtyä ihan toisen aiheen alle siinä tapauksessa.

Mutta ne hevoskilometrit, ne alkoivat 6-vuotiaana muinaisesta Messilästä. Sinne meidät vietiin ja jätettiin ja homma toimi niin. Tänä päivänä, jos joku tiputtaisi 6-vuotiaan tallinpihaan ja kaasuttaisi pois, olisi lastensuojelu perässä silmänräpäyksessä. Eikä siellä tallilla kukaan edes perään katsoisi. Ratsastuskoulussa kuitenkin jatkettiin aina teini-ikään asti, kunnes "Mä haluun oman hevosen! Mutku mä haluun!" meni vihdoin läpi ja Tasmina saapui Saksasta. Kaikki tietävät, ettei siihen aikaan ollut internetin ihmeellistä maailmaa, ei suurta määrää myynti-ilmoituksia tai tällaista valinnanvaraa. Niinpä meillä tehtiin tilaus sukulaisten sukulaiselta ja ostettiin oikeasti hevonen kuin sika säkissä.

Tasmina viimeisinä vuosinaan

(C) Anu Parkkinen

Tämän päivän tiedoilla, jos joku teini haluaisi hevosen ja vanhemmat ei tiedä hevosista tuon taivaallista, eikä varsinaisesti apua olisi missään tarjolla, sanoisin, että älä osta. Mutta toki moni ostaa edelleen. Ja sitten ihmetellään, kun ei tämän kanssa oikein pärjätä. Mutta minä ja Tassu pärjättiin sen ajan tietämyksen mukaan ja hengissä pysyttiin. Mikä oli kyllä todellinen ihme, näin jälkikäteen ajateltuna.

Sitä iloa ei kauaa kestänyt. Ongelma oli nuori kokematon ratsastaja - nuori kokematon hevonen. Minä olisin hypännyt, samoin hevonen, mutta ei oikein yhdessä. Ja koska en saanut sitä kallista kisatykkiä vaihdossa, kiinnostus lopahti ja hevonen lähti. Kumma juttu.

Seuraavat vuodet meni muiden hevosia ratsastellessa. Tai ihan vaan taukoa pitäessä. Kunnes väsytystaistelu pääsi vihdoin maaliin asti ja kaverit saivat houkuteltua takaisin tunneille, ikää oli jotain alle 30. Ja sillä tiellä tässä ollaan, enää en oikein osaisi kuvitella elämää ilman hevosia. Kaikki aika, raha ja mielenterveys näihin menee. Ja silti ne on niin rakkaita. Jos on sysipaska päivä, tallilla unohtuu kaikki. Olenkin monesti miettinyt, että jos Vilma lopettaa tai lähtee maailmalle, niin mitä minä teen? Viime talvi meni hyvin Aavaa hoitaessa. Mutta tosiasia on se, etten itse tee sillä mitään. Aavasta voi ehkä kehkeytyä minulle maastohevonen, 15 vuoden päästä. Jos se sitten vaikka rauhoittuisi. (Toim.huom: Aava on varsin hyväkäytöksinen lapsi, mutta melko reaktiivinen.)

Violan Aava 6.7.2016, ikää ½ tuntia

Omia hevosia alkoi aikuisiällä taas kerääntyä, kun Vilma oli 4:n vanha. Ensin tuli Vilman shettis Julia, seuraavana kesänä toritamma Sisu. Silloin hevoset muuttivat myös kotiin ja elämä muuttui alkuinnostuksen jälkeen ratsastuksesta pelkäksi hoitamiseksi, lähinnä arjesta suoriutumiseksi. Taisi siinä vaivata myös vähän muutkin asian, burn out ja parisuhde ja mitä näitä nyt olikaan. Siitä huolimatta tänäkin päivänä haluan hevoset takaisin kotiin. Koska tiedän, että tällä kertaa se olisi erilaista. Nimittäin en itse enää edes ratsasta, joten tämä hoitaminen tulee jo luonnostaan.

Julia & Sisu

Julia lopetettiin Vilman ollessa 7:n vanha, kaviokuumeen takia. On meiltä mennyt toinenkin poni kaviokuumeeseen, eestinhevonen nimeltä Rimoosa, eli Maisa. Sisu taasen poistui keskuudestamme kenties jonkun hermoperäisen syyn takia, takapää muljahteli alta. Mutta koska näistä on vuosia aikaa, tietotaso ei ollut sitä luokkaa kuin nyt. Eikä myöskään netistä saatava tietotulva, hoito-ohjeet tai sieltä puskista klinikalle meno ilman omaa kuljetuskalustoa. Tänään tekisin monta asiaa toisin.

Vilma ja Maisa kesällä 2009

Koska luopumisen tuska oli silloin liian kova, oltiin lopulta kokonainen vuosi ilman omia hevosia. Käytiin yhdessä tunneilla, että ei tämä siihen sentään loppunut. Vilma kolmesti viikossa, itse kahdesti. Kunnes elämään astui Jaq keväällä 2011. Täydellinen herrasmies ja äiti-tytär -ratsu. Jakin alkaessa jäämään eläkkeelle kaivettiin jostain Orimattilan pihanperältä Nebukanatt 2013. Kuten olen aiemmin kertonut, tänä päivänä Nebu ei olisi meille koskaan edes tullut. Mutta kaikilla näillä on joku tarkoitus. Nebun oli kenties tarkoitus "viivyttää" seuraavan hevosen hankkimista siihen, että Patu saapui meidän elämään 2014. Nebu on muuten myynnissä, huomasin. Jos ne hevoset olisivat kotona tällä hetkellä, haettaisiin se viettämään eläkepäiviä takaisin kotiin. Mitään järkeähän siinä ei toki olisi, mutta harvoin näitä tämän harrastuksen päätöksiä järjellä tehdäänkään.

Vilma, Jakki & Nebu kisoissa Takkulassa

Itse lopetin ratsastamisen jossain Jakin ja Nebun välissä. Meillä ei Nebun kanssa kulkenut yhtään yksiin ja niitä tallihommia ja groomin töitä oli sen verran tarjolla, että ratsastus vaan hiipui luonnostaan. Kävin Jakilla vielä maastossa loppumetreillä. Pari vuotta sitten lainasin yhtä suokkia muutamaan maastoiluun. Ja juuri taisin luvata, että lähden lenkille tallikaverin issikalla joku päivä. Sitä odotellessa, että Patusta tulee rauhallinen eläkeläinen ja kenties opettelen uudelleen ratsastamaan. Sitten joskus.

Mutsi ja Jakki, kauan aikaa sitten

Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan onnellinen poniäitinä, saadessani groomata, kuskata ja maksaa tätä harrastusta, se riittää. Ja katsella kuinka meidän fiksu nuori neiti kasvaa. Oppia on karttunut vuosien varrella joka päivä. Ja karttuu edelleen. Vaikka nyt sanon, että tekisin monta asiaa menneisyydessä toisin, sanon niin varmasti myös tästä hetkestä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Mutta näillä tämän hetkisillä eväillä mennään, kunnes eväät taas huomenna kasvaa.

Vilma ja Patu pari kesää sitten

P.S. Tämä mutsi kävi juuri työhaastattelussa. Elämän suunta muuttui radikaalisti vajaa vuosi sitten ja jäin ensimmäistä kertaa evö työttömäksi. Ja työn löytäminen ei kuulkaa ole kovin helppo juttu nykyään. Haastattelu meni (ainakin omasta mielestä) hyvin ja ensimmäistä kertaa ikinä tulin kotiin innosta hihkuen, että tämä olisi niin mun juttu!