Etsitään suhdetta. Tositarkoituksella.

Puhutaanpa hetki yhteistyöstä. Eli suomeksi sponsoroinnista. Tai sen olemattomuudesta ja kysymisen vaikeudesta.

Vilma ja Patu, Hämeen juniorien aluemestaruus kultaa syksyllä 2017

Tosiasiahan on se, ettei se kysyminen mitään maksa. Kenellekään. Eikä kukaan siihen kuole. Tai ole ainakaan tähän mennessä kuollut. Koska häpeä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kenenkään kuolinsyy tiettävästi. Eikä siinä sitäpaitsi pitäisi edes olla mitään hävettävää.

Ongelma on siinä, ainakin meidän mielestä, ettei meillä ole mitään kummoisia tuloksia. Ensimmäinen kausi meni aikoinaan ihan hyvin, ensimmäiseksi kaudeksi. Mutta kaksi seuraavaa oli sitten pohjanoteerauksia. Tämä kausi taasen on mennyt varsin mainiosti, mutta koska me kisataan hyvinkin säästeliäästi, ei niitä tuloksia ole liikaa ehtinyt kertymään. Startteja on ollut vaivaiset 5, niistä kaksi voittoa, yksi 2. sija, yksi keskeytys ja yksi harjoituskisa (koska Vilma oli ainoa starttaaja). Joten mitään huimaa tuloskertymää ei ole tarjolla, että "hei kuulkaa, tämä on nyt meidän taso ja nyt kannattaa lähteä meidän matkaan, näistä kuullaan vielä!"  Koska miten minä tai kukaan voi luvata, että näistä oikeasti kuullaan. Mutta kai se riski on tässä lajissa aina olemassa. Kun ei kyseessä ole pelkästään sen satulassa istuvan urheilijan terveys, vaan myös sen tärkeän kumppanin.  Tuplasti riskitekijöitä.

Kangasala 1.7.2018, 3-tason va B voitto

Tosin mitä viime aikoina on saanut huomata, moni "vähemmän" ratsastanutkin on kerännyt ympärilleen yhteistyökumppanijoukon. Että ehkä se on vaan meidän päänsisäinen ajatusmaailma, että tällä tasolla, näillä tuloksilla, kun ei ole vielä mitään tai kukaan, niin ei voisi edes kysyä. Eikä tämä tarkoita sitä, että millään tavalla vähättelisin niitä "vähemmän" ratsastaneita. Tämä on järjettömän kallis laji ja jos siihen saa edes hitusen helpotusta ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä sopimukseen, niin mahtavaa. Arvostan suuresti.

Kangasala 1.7.2018, huomatkaa keskittynyt ilme

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

Mistä sitä sitten kerää rohkeuden siihen? Tai mikä on se oikea tapa lähestyä mahdollisia yhteistyökumppaneita? Onko helpompi lähestyä ensin ihan tuntemattomia? Vai tuttuja? Mitä kannattaa luvata omalta osalta? Entä toivoa toiselta? Täysin vieras maailma ja paljon kysymyksiä. Mihinkään näistä ei kai ole yhtä oikeaa vastausta ja harjoitus kenties tekee tässäkin asiassa mestarin. Tai ainakin lähestymisen helpommaksi ja nahan paksummaksi. Että se mahdollinen kieltäytyminen ei varmasti ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi taitojasi kohtaan, vaan syy on todennäköisesti jossain ihan muualla.

Joten kai sitä on kaivettava munat kaapista ja alettava hieromaan lähestymistä. Tai tarkemmin Vilman on alettava, koska mutsin puuttuminen asiaan olisi ainoastaan typerää. "Meillä olisi tällainen taitava ratsukko, miten olisi yhteistyö?" Vaikka ehkei se edistyminen ja taidot ole enää pelkästään tämän mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kuviteltua. Kun tämä parivaljakko keväällä palasi Suomeen, saimme onneksemme matkaamme ihanan Linnea Grünnin, maailmaa nähneen GP-ratsastajan. Joten olen melko varma, että edistymistä tapahtuu ihan oikeastikin.

Nää on niin rakkaita, mun murut

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

P.S. Patun päivät sisällä -yöt ulkona -rytmi oli pakko vaihtaa normaaliksi vajaa viikon kokeilun jälkeen. Herra alkoi olemaan nukkuneen rukous, koska ulkona ei uskalla nukkua, päivällä ei kuulu. Ruoka ei enää maistunut, jalat turposi tukeiksi. Nyt herra on päivät pihatossa, jossa on halutessaan kattoa pään päälle ja yöt sisällä nukkumassa. Ja jo yhden tallissa vietetyn yön jälkeen oli taas normaali Patu! Sai jo kontaktia, ruoka maistui ja jalat oli sulaneet. Meidän ukkeli on vähän herkkä muutoksille.