Vieraissa

Puhutaanpa hetki muiden hevosten ratsastamisesta. Tosiasiahan on, että mitä enemmän saa hevosia alleen, sitä parempi. Jos sitä omaa vaan hinkuttaa päivästä toiseen, kyllähän siinäkin toki kehittyy, mutta kilometrejä ja tunteja tulee auttamattoman vähän. Varsinkin kun haluaa mennä eteenpäin ja kehittyä.

Joten on ilo ja onni, että niitä muitakin on siunaantunut! Ja uskoisin sen olevan sama tunne myös niiden muiden omistajille. Mitä olen sieltä kentälaidalta seurannut, sekä hevoset itsessään, että yhteistyö omistajiensa kanssa on mennyt eteenpäin. Vaikka katselenkin niiden vaaleanpunaisten lasieni läpi, niin kaipa tuo tyttö jotain silti osaa.

Eilen tämä muiden hevosten ratsutus sai taas ihan uuden ulottuvuuden, nimittäin ensimmäinen startti ratsutettavalla. Ja heti sinne voittajan pallille! Tai niin me eilen luultiin, mutta otetaanpa tuo takaisin. Siellä on kai laskettu pisteitä väärin ja neidin sija onkin tänään 2. Mutta rata oli varsin siisti ja kelpo ja omistajansa onnellinen, se riittää.

Vilma ja Hamppi palkintojenjaossa

Sitä pitää nyt kyllä ehkä vähän ihmetellä, että jos tällainen "vähän enemmän" ratsastanut hyppää helppo B -luokkaan (koska hevonen on sillä tasolla), niiden ratsastajien sekaan, jotka oikeasti itse ovat sillä tasolla (paria poikkeusta lukuunottamatta), niin miten se ei näy vaikkapa istuntapisteissä? Toki tuolla isommissa mittelöissä vaatimustaso kasvaa ja pisteiden saanti kovenee sitä mukaan. Mutta eilisessä luokassa neidin istuntapisteet oli sen 6,5 niinkuin monella muullakin. Ja oikeasti ero on kuin yöllä ja päivällä. Eikä tämä ole kritiikkiä niiden lasten istuntaa kohtaa, heidän harjoittelukilometrit on vähän jotain muuta kun meillä ja he tulevat sitten aikanaan perässä. Mutta eikö tuomarin pitäisi osata katsoa ja arvostaa niitä asoita, joiden eteen on oikeasti tehty töitä ja jotka ovat vähän jollain muulla kuin helppobee -tasolla? Just saying.

Mutta siihen ratsutukseen. Erilaiset hevoset ovat rikkaus. Ja näiden ratsastajien ja hevosten eteenpäin vieminen toki omalta osaltaan kehittää myös Vilman taitoja. Oppii näkemään, kuulemaan ja havainnoimaan, keksimään ratkaisuja erilaisten ihmisten ja hevosten haasteisiin ja saada aikaan onnistumisia, että näin tämä toimii. Ja kun tulee viestiä perässä tai näkee ratsastajan ilmeestä, että nyt loksahti jotain paikoilleen, että voi mieletön tätä fiilistä, niin arvatkaa kuinka ylpeäksi ja onnelliseksi se tekee tämän mutsin!

Olisihan tähän palettiin hyvä saada myös lisää erilaisia hevosia. Sellainen vanha konkari, joka opettaisi Vilmalle sitä korkeampaa kouluratsastusta. Tai vaikkapa nuori kehityskelpoinen yksilö, josta joku päivä tulisi se uusi Patu, kun herran itsensä olisi aika jäädä eläkkeelle. Mutta niihin pitäisi kai tällä tasolla kaivaa sitä omaa eli mutsin kuvetta ja se yhtälö on ainakin toistaiseksi mahdoton. Sitä lottovoittoa tai dressage-kummia odotellessa.

Videolla on 8v. friisitamma, jolla on kunnon- ja taitojen kohennus kuuri 

sekä 5v sh-ravuri, jota opetetaan ratsuksi.

Minähän olen kuvannut paljonkin tämän kesän aikana, mutta kas kummaa, kun olen sitten myös poistellut niitä puhelimesta. Jotta ainoastaan kahden ratsutettavan videoita löytyi, kuvia ei kenestäkään. Nykyään harvemmin käyn missään mukana, koska neiti voi autoilla itsekin. Mitä minä siellä kentänlaidalla sitten edes tekisin ihmettelemässä. Joskus koitan siis keksiä muutakin elämää kuin hevoset. Vähän hunolla menestyksellä kyllä.

P.S. Patun palauttelu takaisin töihin -projektissa otettiin eilen ensimmäiset laukkapätkät. Oli ollut kuulema jarrut vähän hukassa.

Etsitään suhdetta. Tositarkoituksella.

Puhutaanpa hetki yhteistyöstä. Eli suomeksi sponsoroinnista. Tai sen olemattomuudesta ja kysymisen vaikeudesta.

Vilma ja Patu, Hämeen juniorien aluemestaruus kultaa syksyllä 2017

Tosiasiahan on se, ettei se kysyminen mitään maksa. Kenellekään. Eikä kukaan siihen kuole. Tai ole ainakaan tähän mennessä kuollut. Koska häpeä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kenenkään kuolinsyy tiettävästi. Eikä siinä sitäpaitsi pitäisi edes olla mitään hävettävää.

Ongelma on siinä, ainakin meidän mielestä, ettei meillä ole mitään kummoisia tuloksia. Ensimmäinen kausi meni aikoinaan ihan hyvin, ensimmäiseksi kaudeksi. Mutta kaksi seuraavaa oli sitten pohjanoteerauksia. Tämä kausi taasen on mennyt varsin mainiosti, mutta koska me kisataan hyvinkin säästeliäästi, ei niitä tuloksia ole liikaa ehtinyt kertymään. Startteja on ollut vaivaiset 5, niistä kaksi voittoa, yksi 2. sija, yksi keskeytys ja yksi harjoituskisa (koska Vilma oli ainoa starttaaja). Joten mitään huimaa tuloskertymää ei ole tarjolla, että "hei kuulkaa, tämä on nyt meidän taso ja nyt kannattaa lähteä meidän matkaan, näistä kuullaan vielä!"  Koska miten minä tai kukaan voi luvata, että näistä oikeasti kuullaan. Mutta kai se riski on tässä lajissa aina olemassa. Kun ei kyseessä ole pelkästään sen satulassa istuvan urheilijan terveys, vaan myös sen tärkeän kumppanin.  Tuplasti riskitekijöitä.

Kangasala 1.7.2018, 3-tason va B voitto

Tosin mitä viime aikoina on saanut huomata, moni "vähemmän" ratsastanutkin on kerännyt ympärilleen yhteistyökumppanijoukon. Että ehkä se on vaan meidän päänsisäinen ajatusmaailma, että tällä tasolla, näillä tuloksilla, kun ei ole vielä mitään tai kukaan, niin ei voisi edes kysyä. Eikä tämä tarkoita sitä, että millään tavalla vähättelisin niitä "vähemmän" ratsastaneita. Tämä on järjettömän kallis laji ja jos siihen saa edes hitusen helpotusta ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä sopimukseen, niin mahtavaa. Arvostan suuresti.

Kangasala 1.7.2018, huomatkaa keskittynyt ilme

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

Mistä sitä sitten kerää rohkeuden siihen? Tai mikä on se oikea tapa lähestyä mahdollisia yhteistyökumppaneita? Onko helpompi lähestyä ensin ihan tuntemattomia? Vai tuttuja? Mitä kannattaa luvata omalta osalta? Entä toivoa toiselta? Täysin vieras maailma ja paljon kysymyksiä. Mihinkään näistä ei kai ole yhtä oikeaa vastausta ja harjoitus kenties tekee tässäkin asiassa mestarin. Tai ainakin lähestymisen helpommaksi ja nahan paksummaksi. Että se mahdollinen kieltäytyminen ei varmasti ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi taitojasi kohtaan, vaan syy on todennäköisesti jossain ihan muualla.

Joten kai sitä on kaivettava munat kaapista ja alettava hieromaan lähestymistä. Tai tarkemmin Vilman on alettava, koska mutsin puuttuminen asiaan olisi ainoastaan typerää. "Meillä olisi tällainen taitava ratsukko, miten olisi yhteistyö?" Vaikka ehkei se edistyminen ja taidot ole enää pelkästään tämän mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kuviteltua. Kun tämä parivaljakko keväällä palasi Suomeen, saimme onneksemme matkaamme ihanan Linnea Grünnin, maailmaa nähneen GP-ratsastajan. Joten olen melko varma, että edistymistä tapahtuu ihan oikeastikin.

Nää on niin rakkaita, mun murut

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

P.S. Patun päivät sisällä -yöt ulkona -rytmi oli pakko vaihtaa normaaliksi vajaa viikon kokeilun jälkeen. Herra alkoi olemaan nukkuneen rukous, koska ulkona ei uskalla nukkua, päivällä ei kuulu. Ruoka ei enää maistunut, jalat turposi tukeiksi. Nyt herra on päivät pihatossa, jossa on halutessaan kattoa pään päälle ja yöt sisällä nukkumassa. Ja jo yhden tallissa vietetyn yön jälkeen oli taas normaali Patu! Sai jo kontaktia, ruoka maistui ja jalat oli sulaneet. Meidän ukkeli on vähän herkkä muutoksille.