Mutsin murentuneet mitalihaaveet

Elämä jatkuu. Itseasiassa aika kivuttomasti. Kyllähän se otti vähän koville, että SM-kisoista karsiuduttiin toiselta päivältä niinkin pienen kuin 0,3%:n puutteen vuoksi. Mutta oikeasti, Vilma otti asian älyttömän hyvin. Näihin oli tähdätty niin monta vuotta, että jo sinne pääseminen oli iso juttu meidän perheessä. Tänä vuonna siihen tavoitteeseen ylsi (syystä tai toisesta) ainoastaan 12 junnua. Joten kova juttu, ainakin meille. Varsinkin kun keväällä Ruotista lähtiessä saatesanat olivat olleet "sä et tule ikinä pääsemään sinne ilman mua".

Ja ainakaan mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna Vilma ja Patu eivät olleet yhtään sen pöllömpiä kuin muutkaan. Eivät ilmeisesti monen muunkaan mielestä. Tai voihan se niinkin olla, että niiden muiden tarkoitus oli lohduttaa tätä mutsia, mistä sen tietää. 

Kisojen jälkeinen viikko vietettiin lötköilyä. Päätettiin, että annetaan Patulle jotain helppoa ja kivaa, ei laisinkaan dressagevääntöä. Big mistake. Kyllähän sen kroppa sitä tarvitsisi, mutta pää ja vatsa ei kestä. Kierrokset alkoi kasvamaan päässä ja pieru pyörimään vatsassa, joten ei kun takaisin hommiin. Se on vähän herkkä.

Tämähän on Vilman viimeinen junnuvuosi, joten jos hommaa haluaa jatkaa, on ensi vuonna siirryttävä nuoriin. Ja se tarkoittaa tason nostoa, molemmille. Meillä kun ei ole valmista hevosta, eikä sellaista varaa hankkia. Patun on siis tämän syksyn aikana noustava va A - PSG -tasolle, jos mielii mittelöihin jatkossakin. Onneksi sillä on hyvä työmoraali olemassa, kun sen sieltä "emmä haluu" ja "onks pakko" -mietintöjen alta saa ensin kaiveltua. Patu on äärettömän ilmeikäs hevonen ja sen silmistä näkyy tyytyväisyys itseensä, kun se on oikeasti sitten tehnyt töitä. "Vitsit miten hieno mä olin, näitteks te!!"

Vilmahan ei itsekseen Patun tason nostoon pysty, vaan siinä tarvitaan apua

Ja onhan se, hieno. Muidenkin kun tämän mutsin mielestä. Mutta toki se ei riitä, että se on kotona super ja tekee kaikki vaadittavat asiat puhtaasti. Kun se hienous pitäisi saada vietyä sinne radalle asti. Siellä se niin helposti sulkeutuu kuoreensa, eikä anna Vilman enää ratsastaa.

Tämä mutsihan sitten keksi, että koska aluemestaruudet on taas Lahdessa, niin jospa mentäisiin sinne. Ei ehkä kehtaisi sentään junnuihin, yrittämään uusia viime vuotista kultaa. Nuorista tuskin tällä alueella tulee luokkaa. Että jos sitten sennuihin, kun sekin on "vaan" vaativa B. Mutta niin vaan tuli kylmää kyytiä mutsin mitallikahvihaaveille, nyt keskitytään kuulema taas treenaamiseen ja unohdetaan hetkeksi radat. Joten enhän minä sitä hevosta sinne väkisin voi raahata kullan kiilto silmissä, tässä on vaan tyydyttävä ihailemaan lapsukaisia omien lasieni läpi kentän laidalla ja muisteltava vanhoja mitaleja.

 Hämeen alueen junioreiden hopeaa 2015

Hämeen alueen junioreiden kultaa 2017

Meidän nuori neiti Aava muutti vihdoin samalle tallille Patun kanssa. Aavan talli oli kyllä varsin hyvä ja tallinpitäjä ihana, mutta lapsi oli oikeasti vähän heitteillä, meidän toimesta. Kun se nyt kerran on jo 2vee, niin eskarin aloittaminen on oikeasti vähän myöhässä. Nyt on paremmin aikaa, kun molemmat asuu samalla tallilla. Tai ainakin teoriassa pitäisi olla. Heti eilen se nimittäin jäi taas harjaamatta, Vilmalla kun oli pari ratsastettavaa ja tallille valuttiin vähän myöhään. Mutsi oli meinaan krapulassa. Kerrankin.

Olisitte nähneet eilen Patun, kun se kohtasi Aavan vuoden tauon jälkeen. Se haisteli ja haisteli, ei olisi halunnut jatkaa matkaa. Ilme kertoi, että "oikeesti, me kohdattiin uudestaan, vitsit mutsi, oikeesti toi mun pikkusisko on tossa, niin siistii".

Aava ja uusi ystävänsä issikkamummo Diku. Kuvan on ottanut tallikaveri Kati.

P.S. Kukaanhan ei sitten toivottavasti ottanut vakavasti mutsin mitallihaaveita. Ei tätä niiden takia oikeasti tehdä.

Ässämmät

Meillä on vietetty tarkoituksella hiljaiseloa, annettu rauha valmistautua siihen suureen koitokseen, ensimmäisiin SM-kisoihin evö. Ja nyt ne on ohi. Joten mutsin blogihanat voi taas aueta. On tuolla muuten pari juttua jo jonossakin.

Harmillisesti kuvat jäi jännityksen takia ottamatta. 

Nämä kuvat on siis napsittu ystäväni Riikan ottamalta videolta.

Kuten Facebookista sai jo aiemmin lukea, kisat ei menneet ihan toivotulla tavalla. Patu keksi alkutervehdyksessä alkaa peruuttamaan. Seuraava ylimääräinen peruutus tapahtui peruutuksen yhteydessä. Ja vielä kaupan päälle ensimmäinen keskiravi rikottiin laukalle. Että siinähän se meidän osalta oli. Vilma jäi finaalipaikasta ainoastaan 0,3%, joten siitä voi jo laskea, että jos yksikin näistä rikoista olisi jäänyt tekemättä, olisi finaalipaikka auennut. Ketutus olisi ollut kuulema vähäisempää, jos ero olisi ollut huomattava, vaikkapa 3%:a. Mutta tällä kertaa näin.

Enempää Vilma ei olisi voinut tehdä. Ja sehän tässä lajissa riittää, kun tietää tehneensä parhaansa, muuta ei voi. Mutsi on lapsistaan niin ylpeä! Että se kova työ tuotti tulosta ja nämä pääsivät sentään sinne kisoihin asti. Koska ei sekään olisi ollut itsestään selvää, sen verran oli tehtävää tämän ½ vuoden aikana. Sillä ratsastuksella, mitä nämä tyypit esittivät keväällä kotiin palattuaan, ei olisi ollut tähän koitokseen mitään asiaa.

Mies kysyi, olenko pettynyt. Totta hitossa olen! Pettynyt siihen, ettei sitä ansaittua ja haluttua paikkaa tullut. Siihen, ettei se kova työ tuottanut lopulta haluttua tulosta. Siihen, ettei äitinä haluaisi noin isoja pettymyksiä lapselleen. Mutta en missään nimessä siihen, miten Vilma ja Patu suoriutuivat päivästä ja radasta. Olen äärettömän ylpeä, että vaikka rata alkoi peruutuksella, Vilma piti hermonsa kurissa, eikä antanut sen vaikuttaa, ratsasti parhaansa mukaan koko radan. Joskus aiemmin se kohta olisi tarkoittanut  naulaan heittettyjä hanskoja ja läskiksi laitettua suoritusta. Ei enää. Toisaalta jos vielä niin olisi, ei tälle tasolle olisi koskaan edes kivuttu.

Itkut itkettiin. Ja lopulta käsittämättömän hyvin asiasta päästiin yli. Shit happens, elämä on ja mitä näitä nyt onkaan. Patulla on edessä ansaittu höntsäily viikko, keventelyä, pikku puomiloikkia, mini-maastoilua. Siksi mini, että sillä on ihan turha koittaa varsinaiseen maastoon lähteä kokeilemaan, kuka tippuu ensin ja minne se sinkoaa. Mutta mini-maastoiluilla päästään siinäkin asiassa aina välillä vähän eteenpäin. Ehkä se sitten joskus eläkkeellä maastoilee ihan oikeasti.

Meillä oli vielä keväällä ajatus, että tämän etapin jälkeen Patu jäisi osa-aikaeläkkeelle. Mutta ei se jää. Se on vasta 13-vuotias ja helposti vietävissä eteenpäin. Sitäpaitsi ei meillä ole varaa ostaa toista hevosta. Joten viikon lilluttelun jälkeen treenit jatkuu tason nostamisella, valmentautumisella ja kenties muutamalla startilla vielä syksyn aikana. Vilmalla on viimeinen junnuvuosi ja edessä siirtyminen nuoriin. Taas täältä tullaan altavastaajana, ei ole valmista hevosta nuorten luokkiin, vaan se on tehtävä itse. Tai siis Linnean on se tehtävä. Mutta onneksi meillä on totuttu siihen, ettei kaikki ole valmiina nenän edessä.

Kurkistus kulissien taakse, mutsi letityspuuhissa. 

Ilmeisesti hyvin verkkainen kisakausi on saanut aikaan sen, että taidot on vähän ruosteessa. Kuulemma.

Jospa tässä olisi tämän kesän jännityksen huipentuma. Mahdollisia tulevia kisoja ei kenties enää tarvitse jännittää näin paljoa. Olen kyllä Vilmasta siinäkin mielessä ylpeä, että piti hermonsa ja jännityksensä aisoissa. Paljon paremmin kuin mutsi. Jos itse ei olisi ollut lähinnä oksennuksen partaalla, olisi voinut ottaa vaikkapa edes yhden valokuvan tästä komiasta parista. Toivottavasti frakki pääsee käyttöön vielä uudelleen ja tämä mutsi muistaa kenties kaivaa kameran silloin esiin.

P.S. Kisavideolla on nähtävissä äärimmäisen hätäinen lopputervehdys. Sillä kuulema varmistettiin, että jos Patu päättäisi keksiä peruuttaa vielä siinäkin kohtaa, se ei enää vaikuta pisteisiin.

Ikuisuusprojekti nimeltä sopiva satula

Meillähän on ollut tässä nälkävuottakin pidempi projekti menossa. Mistä löytyy Patukalle sopiva satula? Mutta toki niin, että se sopii myös Vilmalle. Patulla on varsin ongelmainen selkä. Tai siis ei selässä mitään ongelmaa ole (luojan kiitos, ja niin toivottavasti pysyykin), mutta selän mallissa versus satulat on. Ja aika hemmetin paljon. Ollakseen niinkin iso hevonen, sillä on äärettömän lyhyt selkä. Lavat tulee hyvä ettei persuksille asti. Ja iso säkä, kuinkas muutenkaan. Ja sen verran herkkis, että jos joku on vähänkin vinksallaan, niin liikkumisestahan tulee täysin mahdotonta. Toisaalta se on hyvä niin, kertoopahan itse, jos joku ahistaa.

Aiver Sportin uusi Capriccia -satula ja 4D-housut

Ollaan tässä keväästä lätien kokeiltu muutamaan Aiverin satulaa, mutta aina ne ovat olleet liian isoja (17,5") ja tulleet liian lähelle säkää. Tällä viikolla saimme heidän uutuuden, Capriccian sovitukseen. Ai vitsit miten kaunis se onkaan, ihan huikea! Siinä oli hyvä istua, mitä nyt polvituet tottumattomalle olivat aluksi "liikaa". Sattuu sattuu. Älä valita. Niin niihin tottui. Polvitukia saa kyllä eri mallisia.

Satula oli kaikin puolin pehmeä pyllylle. Hevosta vasten oli paksut paneelit. Ja kaikkia muitakin hienouksia, joista voi lukea vaikka täältä. Mutsi oli silmät sykkyrällä, että joko nyt, voidaanko me ostaa tämä?

Vilma kokeili sitä muutamana päivänä ja Patu liikkui ihan kivasti. Ongelma toki oli Vilmalle se, että koska satula oli ihanan pehmeä, hevosen liikeitä ei tuntenut ihan niin hyvin, kuin meidän omassa satulassa. Patu ei varsinaisesti "kertonut" mitään hälyyttävää, joten melko lähellä jo oltiin. Mutta silti liian kaukana. Kun Linnea hyppäsi kyytiin, tuli tyly tuomio, ei tämä tälle kuulkaa sovi.

Harmi, sillä odotin kovasti, että satulanetsintärumba olisi ollut vihdoin ohi. Ja harmi siksikin, koska kyseinen satula oli kaunis, kerrankin. Mutta etsintä jatkuu. En vaan oikein tiedä mistä. Niin monta penkkiä tässä on tullut kokeiltua. Mikä menisi Patulle edes sinne päin, ei sovi Vilmalle lainkaan. Toki suurin osa kokeilluista satuloista ei ole sopinut Patulle lainkaan. Meillä on ennenkin ollut haasteellisia selkiä, mutta Patu on kyllä laittanut sen potenssiin sata. Vilma totesikin eilen, ettei ole koskaan saanut ratsastaa Patulla sille täysin sopivalla satulalla. Joku heittäisi tähän, että onhan mittatilaussatulat olemassa. Niin on lottovoittokin.

Testissä oli myös Aiverin 4D-housut. Vilma käyttää pääasiassa Pikeurin housuja, niissä kun riittää lahkeiden pituus kilometrin mittaisille kintuille. Ja gripit on olleet tähän asti jotenkin mörköjä. Mutta nämä olivat pehmoiset ja mukavat. Lahkeiden pituuskin melkein riitti, tarpeeksi lähelle kuitenkin.

Alku oli hankalaa, takapuoli ei tahtonut irrota satulasta. Ja joka kerta sieltä kuului vikinää. Kun yhdistettiin uudet housut ja satula, tuli "pikku-vilma" esiin, mikään ei ollut hyvin ja kaikki oli huonosti. Aikani kuuntelin sitä valitusta. Lopulta ärähdin, että jospa taas lopetet sen valituksen ja alat ratsastaa. Ja kas, jotenkin kummasti homma alkoikin taas kerran toimimaan.

Se täytyy sanoa, että pikku-vilma ilmestyy nykyään todella harvoin. Oli meinaan aika, kun se istui siellä hevosen selässä harva se päivä. Joskus siitä päästiin yli ja homma toimi. Monesti ei. Mutta koska heidän yhteistyössä on nykyään ihan uusi boogie, nämä tilanteet ovat mudostuneet harvinaisuudeksi. Mikä on varsin hyvä. Saattaa siihen toki vaikuttaa myös ikä. Kun enää ei olla neiti teinejä, teinimäistä kiukuttelua on turha esittää.

Vihdoin onnituu ratsastus kentälläkin, kun lentokoneen kokoiset paarmat on lähes kadonneet

Mutta loppukaneettina sanottakoon, että kokeilkaa sitä satulaa. Jos se sopii just sun hevoselle, se on miellyttävä kokemus! (Vaikkei sitä vielä löydykään sivuilta, sitä saa kyllä tilattua). Tai jos tykkäät gripeistä takamuksessa, nämä 4D-housut on kyllä hankkimisen arvoiset. Vaikka meillä ei edelleenkään olla grippi-faneja, nämä housut jäävät ehdottomasti aktiivikäyttöön, sen verran mukavat ne on.

P.S. Tällä viikolla on saatu tehtyä kürin musiikki, kiitos ystäväni. Sekä tilattua frakki. Niin ja ilmoittauduttu sinne kisoihinkin. Joku ehkä sanoisi, että ollaan myöhässä. Mutta ei me olla, kyllähän nämä ehtii.

Niin siitä neidistä tuli virallisesti aikuinen

Tässähän kävi tällä viikolla kuulkaa niin, että meidän Vilma täytti 18-vuotta. Enää ei tällä mutsilla ole virallisesti huollettavaa. Patsi liuta näitä karvaisia kavereita. Ja kyllähän tuo neiti edelleen kuuluu meidän ruokakuntaan, joten ei kai tilanne oikeasti mihinkään muuttunut. Paitsi etten näe enää hänen pankkitiliään tai allekirjoita papereita puolesta.

Samana päivänä neiti sai myös ajokortin, joten enää ei tarvitse kuskata. Kyllähän hän on itsekseen päässyt aiemminkin kulkemaan mautolla, mutta näillä meidän nimismiehenkiharoiden päällystämillä teillä sen kanssa kulkeminen on ollut vähän turhan eksoottinen kokemus.

Vilma ja hänen ensimmäinen poni Julia joskus aika kauan sitten

Synttärilahjaksi neiti sai Aavan. Täytyy vaan toivoa, ettei se mene heti myyntiin, kun siihen nyt on virallisesti mahdollisuus Vilmalla itsellä. En kuitenkaan usko, sen verran on toivoa luotu tämän meidän nuoren neidin tulevaisuuden suhteen. Tällä viikolla päätimme myös muuttaa Aavan Patun kanssa samaan talliin. Aavalla on varsin hyvä tallipaikka nytkin, mutta meidän aika tulee olemaan enenevässä määrin kortilla koulujen alun takia, joten kahden tallin väliä kulkeminen on lähes mahdotonta. Ja kai tämän nuoren neidin kanssa joskus pitäisi jotain tehdäkin. Edes kaivaa se tuolta pellosta ja harjata.

Vilma ja Aava, se ainoa tämän kesän päivä, kun täällä päin satoi vettä

Mitä meidään viikkoon muuta kuuluu. Kürin musiikin valitsemisen vaikeutta! On sitten varsin mahdoton homma, että mikä olisi kivaa, mitä ei olisi käytetty niin paljoa, mikä sopii herra Patun liikkeisiin ja ohjelmaan. Itse ohjema on sentään aikalailla valmis. Tänään illalla sitä kuitenkin pitäisi hioa musiikin tahdissa, kuvata ja kellottaa, jotta musiikki saataisiin purkkiin. Jotta todelliset harjoitukset pääsisi käyntiin. Kohta meinaan loppuu aika.

Muutaman viikon takaisista treeneistä, (C) Ida Santaharju

Kuuluu meidän viikkoon myös mutsin vaaleanpunaisten lasien kiillottamista. Linnea on saanut Patua melkoisesti eteenpäin, tapaillaan piaffea ja nostetaan herran liikettä ylämäkeen. Ja tämä mutsi vaan tuijottaa haltioituneena hevostaan, että WAU. Eihän se ole mikään GP-liitokavio, eikä sellaiseksi koskaan tulekaan. Mutta mamman Patuksi se on varsin hieno. Niin kovasti haluaisin jakaa tämän hetken muiden kanssa, että "kattokaa tota hevosta!" Mutta ollaan sovittu, ettei sitä kuvata julkiseksi. Ja vaikka Vilma onkin ihan taitava (ainakin mutsin mielestä), niin eihän hän pysty ihan vielä kaivamaan samaa liikettä ulos. Joten ihailen sitten yksinäni sitä niiden lasieni läpi maneesinlaidalla. Ja maneesissa tämä kesä onkin kulunut, koska ötökkäkammoinen herra Patu ei kykene ulkona liikkumaan.

(C) Ida Santaharju

P.S. Miksi tämä mutsi on ollut niin hiljaa, johtuu kuulkaa ihan ruotsin opiskelusta. Ruotsin perusteet -kurssi alkoi tällä viikolla. Viime viikolla aloitin talousmatikan kertaamisen. Se on kohta koulunpenkki, joka kutsuu!

Etsitään suhdetta. Tositarkoituksella.

Puhutaanpa hetki yhteistyöstä. Eli suomeksi sponsoroinnista. Tai sen olemattomuudesta ja kysymisen vaikeudesta.

Vilma ja Patu, Hämeen juniorien aluemestaruus kultaa syksyllä 2017

Tosiasiahan on se, ettei se kysyminen mitään maksa. Kenellekään. Eikä kukaan siihen kuole. Tai ole ainakaan tähän mennessä kuollut. Koska häpeä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kenenkään kuolinsyy tiettävästi. Eikä siinä sitäpaitsi pitäisi edes olla mitään hävettävää.

Ongelma on siinä, ainakin meidän mielestä, ettei meillä ole mitään kummoisia tuloksia. Ensimmäinen kausi meni aikoinaan ihan hyvin, ensimmäiseksi kaudeksi. Mutta kaksi seuraavaa oli sitten pohjanoteerauksia. Tämä kausi taasen on mennyt varsin mainiosti, mutta koska me kisataan hyvinkin säästeliäästi, ei niitä tuloksia ole liikaa ehtinyt kertymään. Startteja on ollut vaivaiset 5, niistä kaksi voittoa, yksi 2. sija, yksi keskeytys ja yksi harjoituskisa (koska Vilma oli ainoa starttaaja). Joten mitään huimaa tuloskertymää ei ole tarjolla, että "hei kuulkaa, tämä on nyt meidän taso ja nyt kannattaa lähteä meidän matkaan, näistä kuullaan vielä!"  Koska miten minä tai kukaan voi luvata, että näistä oikeasti kuullaan. Mutta kai se riski on tässä lajissa aina olemassa. Kun ei kyseessä ole pelkästään sen satulassa istuvan urheilijan terveys, vaan myös sen tärkeän kumppanin.  Tuplasti riskitekijöitä.

Kangasala 1.7.2018, 3-tason va B voitto

Tosin mitä viime aikoina on saanut huomata, moni "vähemmän" ratsastanutkin on kerännyt ympärilleen yhteistyökumppanijoukon. Että ehkä se on vaan meidän päänsisäinen ajatusmaailma, että tällä tasolla, näillä tuloksilla, kun ei ole vielä mitään tai kukaan, niin ei voisi edes kysyä. Eikä tämä tarkoita sitä, että millään tavalla vähättelisin niitä "vähemmän" ratsastaneita. Tämä on järjettömän kallis laji ja jos siihen saa edes hitusen helpotusta ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä sopimukseen, niin mahtavaa. Arvostan suuresti.

Kangasala 1.7.2018, huomatkaa keskittynyt ilme

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

Mistä sitä sitten kerää rohkeuden siihen? Tai mikä on se oikea tapa lähestyä mahdollisia yhteistyökumppaneita? Onko helpompi lähestyä ensin ihan tuntemattomia? Vai tuttuja? Mitä kannattaa luvata omalta osalta? Entä toivoa toiselta? Täysin vieras maailma ja paljon kysymyksiä. Mihinkään näistä ei kai ole yhtä oikeaa vastausta ja harjoitus kenties tekee tässäkin asiassa mestarin. Tai ainakin lähestymisen helpommaksi ja nahan paksummaksi. Että se mahdollinen kieltäytyminen ei varmasti ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi taitojasi kohtaan, vaan syy on todennäköisesti jossain ihan muualla.

Joten kai sitä on kaivettava munat kaapista ja alettava hieromaan lähestymistä. Tai tarkemmin Vilman on alettava, koska mutsin puuttuminen asiaan olisi ainoastaan typerää. "Meillä olisi tällainen taitava ratsukko, miten olisi yhteistyö?" Vaikka ehkei se edistyminen ja taidot ole enää pelkästään tämän mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kuviteltua. Kun tämä parivaljakko keväällä palasi Suomeen, saimme onneksemme matkaamme ihanan Linnea Grünnin, maailmaa nähneen GP-ratsastajan. Joten olen melko varma, että edistymistä tapahtuu ihan oikeastikin.

Nää on niin rakkaita, mun murut

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

P.S. Patun päivät sisällä -yöt ulkona -rytmi oli pakko vaihtaa normaaliksi vajaa viikon kokeilun jälkeen. Herra alkoi olemaan nukkuneen rukous, koska ulkona ei uskalla nukkua, päivällä ei kuulu. Ruoka ei enää maistunut, jalat turposi tukeiksi. Nyt herra on päivät pihatossa, jossa on halutessaan kattoa pään päälle ja yöt sisällä nukkumassa. Ja jo yhden tallissa vietetyn yön jälkeen oli taas normaali Patu! Sai jo kontaktia, ruoka maistui ja jalat oli sulaneet. Meidän ukkeli on vähän herkkä muutoksille.