Etsitään suhdetta. Tositarkoituksella.

Puhutaanpa hetki yhteistyöstä. Eli suomeksi sponsoroinnista. Tai sen olemattomuudesta ja kysymisen vaikeudesta.

Vilma ja Patu, Hämeen juniorien aluemestaruus kultaa syksyllä 2017

Tosiasiahan on se, ettei se kysyminen mitään maksa. Kenellekään. Eikä kukaan siihen kuole. Tai ole ainakaan tähän mennessä kuollut. Koska häpeä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kenenkään kuolinsyy tiettävästi. Eikä siinä sitäpaitsi pitäisi edes olla mitään hävettävää.

Ongelma on siinä, ainakin meidän mielestä, ettei meillä ole mitään kummoisia tuloksia. Ensimmäinen kausi meni aikoinaan ihan hyvin, ensimmäiseksi kaudeksi. Mutta kaksi seuraavaa oli sitten pohjanoteerauksia. Tämä kausi taasen on mennyt varsin mainiosti, mutta koska me kisataan hyvinkin säästeliäästi, ei niitä tuloksia ole liikaa ehtinyt kertymään. Startteja on ollut vaivaiset 5, niistä kaksi voittoa, yksi 2. sija, yksi keskeytys ja yksi harjoituskisa (koska Vilma oli ainoa starttaaja). Joten mitään huimaa tuloskertymää ei ole tarjolla, että "hei kuulkaa, tämä on nyt meidän taso ja nyt kannattaa lähteä meidän matkaan, näistä kuullaan vielä!"  Koska miten minä tai kukaan voi luvata, että näistä oikeasti kuullaan. Mutta kai se riski on tässä lajissa aina olemassa. Kun ei kyseessä ole pelkästään sen satulassa istuvan urheilijan terveys, vaan myös sen tärkeän kumppanin.  Tuplasti riskitekijöitä.

Kangasala 1.7.2018, 3-tason va B voitto

Tosin mitä viime aikoina on saanut huomata, moni "vähemmän" ratsastanutkin on kerännyt ympärilleen yhteistyökumppanijoukon. Että ehkä se on vaan meidän päänsisäinen ajatusmaailma, että tällä tasolla, näillä tuloksilla, kun ei ole vielä mitään tai kukaan, niin ei voisi edes kysyä. Eikä tämä tarkoita sitä, että millään tavalla vähättelisin niitä "vähemmän" ratsastaneita. Tämä on järjettömän kallis laji ja jos siihen saa edes hitusen helpotusta ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä sopimukseen, niin mahtavaa. Arvostan suuresti.

Kangasala 1.7.2018, huomatkaa keskittynyt ilme

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

Mistä sitä sitten kerää rohkeuden siihen? Tai mikä on se oikea tapa lähestyä mahdollisia yhteistyökumppaneita? Onko helpompi lähestyä ensin ihan tuntemattomia? Vai tuttuja? Mitä kannattaa luvata omalta osalta? Entä toivoa toiselta? Täysin vieras maailma ja paljon kysymyksiä. Mihinkään näistä ei kai ole yhtä oikeaa vastausta ja harjoitus kenties tekee tässäkin asiassa mestarin. Tai ainakin lähestymisen helpommaksi ja nahan paksummaksi. Että se mahdollinen kieltäytyminen ei varmasti ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi loukkaukseksi taitojasi kohtaan, vaan syy on todennäköisesti jossain ihan muualla.

Joten kai sitä on kaivettava munat kaapista ja alettava hieromaan lähestymistä. Tai tarkemmin Vilman on alettava, koska mutsin puuttuminen asiaan olisi ainoastaan typerää. "Meillä olisi tällainen taitava ratsukko, miten olisi yhteistyö?" Vaikka ehkei se edistyminen ja taidot ole enää pelkästään tämän mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kuviteltua. Kun tämä parivaljakko keväällä palasi Suomeen, saimme onneksemme matkaamme ihanan Linnea Grünnin, maailmaa nähneen GP-ratsastajan. Joten olen melko varma, että edistymistä tapahtuu ihan oikeastikin.

Nää on niin rakkaita, mun murut

(C) Mirella Ruotsalainen @hertjekker #hertjekker

P.S. Patun päivät sisällä -yöt ulkona -rytmi oli pakko vaihtaa normaaliksi vajaa viikon kokeilun jälkeen. Herra alkoi olemaan nukkuneen rukous, koska ulkona ei uskalla nukkua, päivällä ei kuulu. Ruoka ei enää maistunut, jalat turposi tukeiksi. Nyt herra on päivät pihatossa, jossa on halutessaan kattoa pään päälle ja yöt sisällä nukkumassa. Ja jo yhden tallissa vietetyn yön jälkeen oli taas normaali Patu! Sai jo kontaktia, ruoka maistui ja jalat oli sulaneet. Meidän ukkeli on vähän herkkä muutoksille.

Miten minusta tuli poniäiti

Raotetaanpa hieman mutsin loimenkannattamia ja kerrotaan pari sanaa siitä, kuka mutsi oikein on ja miten tässä näin kävi, että poniäitiys pukkasi päälle.

Rakkaudesta lajiin, säällä kuin säällä. Kuva on oikeasti vielä tältä kesältä, vaikkei heti uskoisi.

Joku saattaisi sanoa, että olen keski-ikäinen. Itse koen asian niin, että vasta lähestyn keski-ikää. Mutta kuitenkin ollaan jo siellä puolivälissä elämää tai ainakin liki sitä. Ikää siis on ja sen myötä pari elämänkokemustakin jäänyt takataskuun. Toisaalta jos ja käsittääkseni kun Vilma täyttää viikon päästä 18vee, niin pitää mutsillakin jo käytännössä olla hieman kilometrejä takana. Mutta ei mennä niihin muihin kilometreihin sen tarkempaa, blogin pitäisi siirtyä ihan toisen aiheen alle siinä tapauksessa.

Mutta ne hevoskilometrit, ne alkoivat 6-vuotiaana muinaisesta Messilästä. Sinne meidät vietiin ja jätettiin ja homma toimi niin. Tänä päivänä, jos joku tiputtaisi 6-vuotiaan tallinpihaan ja kaasuttaisi pois, olisi lastensuojelu perässä silmänräpäyksessä. Eikä siellä tallilla kukaan edes perään katsoisi. Ratsastuskoulussa kuitenkin jatkettiin aina teini-ikään asti, kunnes "Mä haluun oman hevosen! Mutku mä haluun!" meni vihdoin läpi ja Tasmina saapui Saksasta. Kaikki tietävät, ettei siihen aikaan ollut internetin ihmeellistä maailmaa, ei suurta määrää myynti-ilmoituksia tai tällaista valinnanvaraa. Niinpä meillä tehtiin tilaus sukulaisten sukulaiselta ja ostettiin oikeasti hevonen kuin sika säkissä.

Tasmina viimeisinä vuosinaan

(C) Anu Parkkinen

Tämän päivän tiedoilla, jos joku teini haluaisi hevosen ja vanhemmat ei tiedä hevosista tuon taivaallista, eikä varsinaisesti apua olisi missään tarjolla, sanoisin, että älä osta. Mutta toki moni ostaa edelleen. Ja sitten ihmetellään, kun ei tämän kanssa oikein pärjätä. Mutta minä ja Tassu pärjättiin sen ajan tietämyksen mukaan ja hengissä pysyttiin. Mikä oli kyllä todellinen ihme, näin jälkikäteen ajateltuna.

Sitä iloa ei kauaa kestänyt. Ongelma oli nuori kokematon ratsastaja - nuori kokematon hevonen. Minä olisin hypännyt, samoin hevonen, mutta ei oikein yhdessä. Ja koska en saanut sitä kallista kisatykkiä vaihdossa, kiinnostus lopahti ja hevonen lähti. Kumma juttu.

Seuraavat vuodet meni muiden hevosia ratsastellessa. Tai ihan vaan taukoa pitäessä. Kunnes väsytystaistelu pääsi vihdoin maaliin asti ja kaverit saivat houkuteltua takaisin tunneille, ikää oli jotain alle 30. Ja sillä tiellä tässä ollaan, enää en oikein osaisi kuvitella elämää ilman hevosia. Kaikki aika, raha ja mielenterveys näihin menee. Ja silti ne on niin rakkaita. Jos on sysipaska päivä, tallilla unohtuu kaikki. Olenkin monesti miettinyt, että jos Vilma lopettaa tai lähtee maailmalle, niin mitä minä teen? Viime talvi meni hyvin Aavaa hoitaessa. Mutta tosiasia on se, etten itse tee sillä mitään. Aavasta voi ehkä kehkeytyä minulle maastohevonen, 15 vuoden päästä. Jos se sitten vaikka rauhoittuisi. (Toim.huom: Aava on varsin hyväkäytöksinen lapsi, mutta melko reaktiivinen.)

Violan Aava 6.7.2016, ikää ½ tuntia

Omia hevosia alkoi aikuisiällä taas kerääntyä, kun Vilma oli 4:n vanha. Ensin tuli Vilman shettis Julia, seuraavana kesänä toritamma Sisu. Silloin hevoset muuttivat myös kotiin ja elämä muuttui alkuinnostuksen jälkeen ratsastuksesta pelkäksi hoitamiseksi, lähinnä arjesta suoriutumiseksi. Taisi siinä vaivata myös vähän muutkin asian, burn out ja parisuhde ja mitä näitä nyt olikaan. Siitä huolimatta tänäkin päivänä haluan hevoset takaisin kotiin. Koska tiedän, että tällä kertaa se olisi erilaista. Nimittäin en itse enää edes ratsasta, joten tämä hoitaminen tulee jo luonnostaan.

Julia & Sisu

Julia lopetettiin Vilman ollessa 7:n vanha, kaviokuumeen takia. On meiltä mennyt toinenkin poni kaviokuumeeseen, eestinhevonen nimeltä Rimoosa, eli Maisa. Sisu taasen poistui keskuudestamme kenties jonkun hermoperäisen syyn takia, takapää muljahteli alta. Mutta koska näistä on vuosia aikaa, tietotaso ei ollut sitä luokkaa kuin nyt. Eikä myöskään netistä saatava tietotulva, hoito-ohjeet tai sieltä puskista klinikalle meno ilman omaa kuljetuskalustoa. Tänään tekisin monta asiaa toisin.

Vilma ja Maisa kesällä 2009

Koska luopumisen tuska oli silloin liian kova, oltiin lopulta kokonainen vuosi ilman omia hevosia. Käytiin yhdessä tunneilla, että ei tämä siihen sentään loppunut. Vilma kolmesti viikossa, itse kahdesti. Kunnes elämään astui Jaq keväällä 2011. Täydellinen herrasmies ja äiti-tytär -ratsu. Jakin alkaessa jäämään eläkkeelle kaivettiin jostain Orimattilan pihanperältä Nebukanatt 2013. Kuten olen aiemmin kertonut, tänä päivänä Nebu ei olisi meille koskaan edes tullut. Mutta kaikilla näillä on joku tarkoitus. Nebun oli kenties tarkoitus "viivyttää" seuraavan hevosen hankkimista siihen, että Patu saapui meidän elämään 2014. Nebu on muuten myynnissä, huomasin. Jos ne hevoset olisivat kotona tällä hetkellä, haettaisiin se viettämään eläkepäiviä takaisin kotiin. Mitään järkeähän siinä ei toki olisi, mutta harvoin näitä tämän harrastuksen päätöksiä järjellä tehdäänkään.

Vilma, Jakki & Nebu kisoissa Takkulassa

Itse lopetin ratsastamisen jossain Jakin ja Nebun välissä. Meillä ei Nebun kanssa kulkenut yhtään yksiin ja niitä tallihommia ja groomin töitä oli sen verran tarjolla, että ratsastus vaan hiipui luonnostaan. Kävin Jakilla vielä maastossa loppumetreillä. Pari vuotta sitten lainasin yhtä suokkia muutamaan maastoiluun. Ja juuri taisin luvata, että lähden lenkille tallikaverin issikalla joku päivä. Sitä odotellessa, että Patusta tulee rauhallinen eläkeläinen ja kenties opettelen uudelleen ratsastamaan. Sitten joskus.

Mutsi ja Jakki, kauan aikaa sitten

Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan onnellinen poniäitinä, saadessani groomata, kuskata ja maksaa tätä harrastusta, se riittää. Ja katsella kuinka meidän fiksu nuori neiti kasvaa. Oppia on karttunut vuosien varrella joka päivä. Ja karttuu edelleen. Vaikka nyt sanon, että tekisin monta asiaa menneisyydessä toisin, sanon niin varmasti myös tästä hetkestä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Mutta näillä tämän hetkisillä eväillä mennään, kunnes eväät taas huomenna kasvaa.

Vilma ja Patu pari kesää sitten

P.S. Tämä mutsi kävi juuri työhaastattelussa. Elämän suunta muuttui radikaalisti vajaa vuosi sitten ja jäin ensimmäistä kertaa evö työttömäksi. Ja työn löytäminen ei kuulkaa ole kovin helppo juttu nykyään. Haastattelu meni (ainakin omasta mielestä) hyvin ja ensimmäistä kertaa ikinä tulin kotiin innosta hihkuen, että tämä olisi niin mun juttu!

Humppaa pumppaa kuningas jumppaa

Taisi kuulua joku lastenloru. Patun lempinimi oli nimittäin Kuningas Litmanen meille muuttaessaan. Yhtään en tiedä, mistä moisen nimen on saanut, eikä meillä sitä ole käytetty. Ehkä siksi, kun se oikea kuningas L on kotoisin tästä hoodeilta.

Mutta tänään oli siis kuninkaan, eli herra Patukan jumppapäivä. Kouluhevoselle vähän muuta tekemistä kuin ainaista dressagea tai palauttelua. Aina puhutaan ja sovitaan, että kerran viikossa niitä puomeja, tekee hyvää. Mutta harvemmin niitä silti toteutetaan niin "usein", en tiedä miksi. Ei oikeasti ole edes kovin kummoinen homma tiputtaa maneesin seinältä pari puomia alas ja hinata niitä johonkin kohtaan. Kuitenkin ehkä silleen suunnitellusti peräjälkeen. Ja jos joku ihmettelee, että mitä me tehdään maneesissa keskellä kauneinta kesää, koska tänä vuonna se kesä oikeasti on, niin voi kysyä Patulta, mitä mieltä se on ötököistä. Ei pysty liikkumaan.

Tänään suunniteltiin oikein kaareva ura. Tarkoituksena oli saada ulkotakajalka oikeisiin töihin. Vähän oli kyllä mutsin välit alkuun hakusessa. Patulla on valtavat askeleet ja normaalisti puomien välit on pitkiä. Ellei tarkoituksella koota välissä. Mutta kun mentiin kaarevalle uralle, tuli liian monta liikkuvaa osaa, eli siis kokonaiset kaksi: piti katsoa mihin astuu ja kääntyä samalla. Ja se oli kuulkaa ruunalle jo vähän vaikeaa. Joten askeleen pidentäminen ei ollut enää mahdollista, kun oli jo kaksi muuta tehtävää menossa. Sitäpaitsi koska edellisistä puomeista oli kulunut muutama viikko, niin vähän piti verestää muistiakin, että jaa, jalkoja pitää ihan oikeasti nostella. Joten melkoinen kolina kävi alussa, kun puomit lenteli kannattimilta. Meinasihan se koko hevonen kerran lentää nenälleen. Tai kerran taisi olla aavistuksen voimakas pidäte. Patu kuunteli kiltisti pidätteen ja pysähtyi keskelle tehtävää.

Toki tänään sitä keskittymistä saattoi vaikeuttaa myös unenpuute. Tallin hevoset on olleet nyt tiistaista asti päivät sisällä ja yöt ulkona. Ja herra herkkiksen pasmat on menneet siitä aivan sekaisin. Koska ulkona ei tietty voi nukkua, joku saattaa vaania. Ja päivällä ei kuulkaa kuulu olla sisällä. Toivoa sopisi, että tämä uusi rytmi asettuisi paikoilleen pikimmiten. Tai mielummin helteet loppuisi ja palattaisiin normaaliin elämään. Mutta sille jälkimmäiselle toiveelle ei näytä olevan kannatusta ainakaan 10 päivän sääennusteessa.

Kun herra Patu lopulta ymmärsi, että tässä muuten hypätään, niin jo alkoi jalka nousta ja kierrokset kasvaa. "Pidä Vilma kiinni, nyt mennään, jihaa!" Ja esteet oli isoimmillaan niinkin hurjia, kuin 70cm. Kyseessä kun on kouluratsastaja ja vähän liikaa innostuva entinen este(kin)hevonen. Patu hyppää hyvin, mitä vaan, mistä vaan. Mutta esteiden väliin saattaa tulla pari ilopukkia tai mulliloikkaa. Kerran Vilma lensi päin maneesin seinää, kun innostus valtasi vähän liikaa pienen Patun mieltä. Innostuksesta kertoi se, että kun Vilma oli saatu alas, Patu laski menemään pitkin maneesia ja hyppi esteitä omia aikojaan, antamatta kiinni sitä metsästäville ihmisille. Lopulta tämä mutsi hermostui ja karjaisi "nyt pysähdyt prkl" ja matka loppui kuin seinään. Mutsin pelko on Patun pahin pelko, näemmä.

Se on muuten jännä juttu, miten kouluratsastajat muuttuu, kun eteen laitetaan jotain mistä pitää päästä yli.

P.S. Meidän nuoren neidin jalkoihin laitettiin tänään ensimmäistä kertaa kylmäysletkut. Vähän emmittiin, että mitähän "onko ihan pakko pestä, kun en tykkää" -neiti niistä tuumaa. Ei mitään, siinä olla jökötti kuin vanha tekijä. Niin viisas lapsi!

Kuinka se kolmas sattuikaan valmennuspäivänä

Kuka on keksinyt sanonnan "ei kahta ilman kolmatta"? Onko jollekin epäonniselle joskus sattunut tapahtumaan kolme asiaa putkeen ja siitä se sitten lähti? Ja koska se sanonta on olemassa, niin toki ihmiset siihen uskoo ja sillä luovat sen kolmannenkin. Kai.

Nimittäin tulihan se kolmas sieltä. Sunnuntaina kun Patua haettiin tarhasta valmistautumaan Airan valmennukseen, niin kappas, toinen takakenkä oli vinossa. Meni tovi jos toinenkin, että nämä kaksi naista sen ähräsi irti olemattomilla kengitysvälineillä. Mistä tuli mieleen, että meidän omat "tee se itse ensiapu" -välineet ovat edelleen viemättä tallille, vaikka tarkoitus niin oli. Toisaalta kun niitä melko huonosti osaa käyttää, niin... Olen monesti miettinyt, että joku kengityksen pikakurssi voisi olla paikallaan, osaisi ottaa puoliksi irronneen kengän edes irti näppärästi, jos ei muuta.

"Moikka, mitä teille kuuluu?"

No mutta, nyt vuodatettiin pelkkää hikeä, ei onneksi verta tai kyyneleitä. Ja onni on hevonen joka kykenee kulkemaan hetken ilman kenkää. Onneksi kyseessä ei ollut etukenkä, se olisi ollut vähän kinkkisempi homma, koska eroa toiseen jalkaa olisi ollut sitten paljon. Patu nimittäin tallaa Duplot jalassa. Kerran kävi niin, että jalasta lähti sekä etu- että takakenkä. Siinä ei todella enää auttanut kuin ottaa loputkin pois. Onneksi oli sentään 3 naista asialla, kyllä ne lopulta irtosivat.

No mutta, se todettakoon kiitollisena, että nämä kaikki kolme tapahtumaa oli onneksi suhteellisen pieniä juttuja. Sellaisia "hei, ei tämä aina ole pelkkää iloa ja onnea, jos muistatte". Kun pitkään onkin mennyt ihan super-hyvin.

Mennäänpä sitten itse asiaan, eli Airaan. Ei ollakaan nähty taas hetkeen. Jostain syystä meidän alueella on hieman nihkeä osallistumisinto tällä hetkellä. Ihana Aira sitten pysähtyy meitä varten ollessan ohikulkumatkalla. Vilma on ollut Airan oppilas nyt 2½ vuotta. Ja niin kun Aira sanoo, hyvä istunta kuuluu kaikille!

Tällä kertaa harjoitelttiin samoja juttuja kuin Linnean kanssa, mutta sen hengityksen ja kylkien kautta. Tai mikän minä olen höpöttämään, No Shoutin "ansiosta" en kuule isoa osaa opetuksesta. Mutta pääasia, että näen niiden ruusunpunaisten lasien läpi, että hyvältä muuten nayttää! Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos mahdollisuus osuu kohdalle. Tai voihan hänet pyytää omalle tallille, kun kerää porukan kasaan. Se ero hevosen liikkeessa on melkoinen jo heti ensimmäisellä kerralla, kun siellä selässä istuu oikein. Ja voin kertoa, että suurin osa ihmisistä ei istu, vaikka kuinka siltä näyttäisi.

Olipa hyvä valmennus! Kiitos Aira <3

Videokooste valmennuksesta tulee Patun mutsin Faceen jahka saan sen tehtyä. Ehkä huomenna.

P.S. Koska nämä helteet valtasivat Suomen, herra Hevonen siirtyi tänään rytmiin päivä tallissa - yö ulkona. Saas nähdä kuinka vinossa on rutiineja rakastavan herran kruunu aamulla. Että joku kehtaa jättää hänet yöksi ulos!

Voihan Patu ja mutsin harmaantuvat hiukset!

Patu treenaa tällä hetkellä aika napakasti, joten vapaat ja palautumiset toki kuuluu asiaan. Niinpä tiistaina oli tämän viikon vapaapäivä. Ei siinä mitään, niitä on ollut 1(-2) viikossa ja homma toimii ihan normaalisti. Keskiviikkoaamuna kun herran karsinaa sitten siivottiin, sieltä löytyi kokonaiset kaksi kakkakasaa, se jo vähän sai miettimään. Mutta aamuheinät oli menneet normaalisti, että ei tässä varmaan mitään.

Vilma puunasi herran valmiiksi ratsutusta varten ja jostain syystä herra koki, että nyt muuten ollaan sitten taas lähdössä reissuun, että soijaa pukkaa ja ressiä päälle, prkl. Hyöri ja pyöri ja sai selkeän stressireaktion, vähän siis normaalia isomman. Kun luonnollisesti emme olleet häntä valmistelleet reissuun, kun sellaista ei ollut luvassa.

Ratsutus meni oikein mainiosti, ei mitään kiputuntemuksia selkään, kuulemma. Herra teki mitä pyydettiin ja oli muuten aika hieno. Tämä mutsi lappoi lantaa tallissa, mutta hälytettiin katsomaan herra Hevosta, koska nyt näyttää kuulkaa hyvältä.

Hikeä tippuva ukko pestiin ja puunattiin ja laitettiin kylmäyssuojien kanssa karsinaan. Meni siinä pari heinänkortta ja vähän puuroakin. Kuopimista ja piehtarointia päälle. Mutta juurihan se oli pesty, joten piehtarointi siinä kohtaa oli ihan normaalia. Paitsi ettei se ollut. Olin jotenkin niin työntouhussa, että nappasin siitä ukon narunpäähän ja vein pihalle, tajuamatta, ettei se lopulta ollut syönyt juuri mitään. Kun jäin siinä laittelemaan vesiä, huomasin sen kuopivan ja kävelevän, tarjolla olleet päiväheinät ei kelvanneet. Hälytyskellot alkoi soimaan ja samalla Vilma huuteli tallista, että niin muuten se ei sitten syönyt juuri mitään.

Ei muuta kun kipulääkettä, kävelemään, juomia jos jonkinmoista, taas kävelyä, kuuntelua. Ja jos herra Patua ei kiinnosta juoda, niin se on aivan sama mitä kuohuviiniä siihen veteen laittaa, ei uppoa. Lopulta se oli saatava kakkaamaan, joten traileri autonperään ja kyytiin. Kakka on sillä taattu. Toki luulo lähtemisestä aiheuttaa taas lievää stressiä, mutta on melkein ainoa konsti saada vatsa toimimaan. Käytiin jopa vähän ajelulla, jospa kaikkiin mahdollisiin kuoppiin ajo saisi suolen liikkeelle.

Pieniä tokenemisen merkkejä alkoi matkan varrella ilmaantua, kun vihreää hamuiltiin ja lopulta alkoi närkästys nousta, että multa muuten jäi päiväheinät väliin. Niinpä muutaman tunnin uurastuksen jälkeen herra palautui tarhaan tarkkailuun.

Tämähän siis ei ollut ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa vähän hämmentävä, kun mitään reissua ei ollut alla. Patu vaan on hitokseen herkkä kaikelle. Onneksi sillä säästellään kilometrejä, eikä kilpailla enää "turhia". Myös valmennukset löytyy nykyään aikalailla omista nurkista, aiemmin saatettiin matkustaa monta kertaa viikossa. Meillä hyväksi havaittu keino on tuplata Keep Calm muutamana päivänä ennen matkaa, se rauhoittaa kummasti. Ja ei, jokainen reissu ei aiheuta ähkyä, edellisestä on 1½ vuotta.

Tänään piti vähän rapsutella ratsastuksen päätteeksi

Mutta eihän siinä vielä kaikki. Herra aiheutti mutsille lisää harmautta eilen. Pienen tauon jälkeen yhdessä päätettiin, että ½ tunnin laidunnusta jatketaan viikon tauon jälkeen (ja kyllä, vihreää on maisteltu myös tässä välissä). Sillä saa hyvin avattua paikkoja ja muutaman vihreän korren kaupan päälle. Ensimmäiset 20 minuuttia sujuikin suunnitelmien mukaan, vähän kunniakierroksia, pukkihyppelyä ja heinännaukkailua. Kunnes talliin alkoi kuulua järjetön kumina. Siellä oli jäänyt päälle joku laukkahevosmoodi, täysiä laidunta ympäri. Mietin hetken, että jospa se vaikka tuosta rauhoittuu, otan kohta sisään. Ei muuten rauhoittunut.

Ensimmäisellä laidunnuskerralla oli turvallisempaa laittaa herra laitumelle 

ilman loimea ja huppua, suojat oli toki pakko olla

Kun pääsin portille, herra oli juuri kaartanut sen edestä ja jatkamassa matkaa. Huutelin siinä, että tuletko pois. Liinat kiinni ja täysiä portille; TULEN! Ränttätänttä aiheutti niin massiivisen puuskutuksen, että 40 minuuttia tämä mutsi tallusti ympäri maneesia, jotta hengitys tasaantui. Eikä ollut muuten järin miellyttävää tallustusta, siinä oli meinaan jäänyt kumisaappaat jalkaan ja vessamatka keskeytynyt, kun herra piti niin nopeasti laitumelta noukkia talteen. Niin ja oli siellä maneesissa yli 30C lämmintä kaupanpäälle.

Ilmeisesti ötökät olivat yksinkertaisesti niin kammottavia, ettei auttanut kuin juosta niitä karkuun. Vaikka herralla on kyllä huppu päässä ja ötökkäloimi päällä, ilman ei pieni Patu millään selviäisi pihalla, ötökkäkammo on sen verran massiivinen.

Tässä on pieni videonpätkä, kun herra pääsi ensimmäistä kertaa tänä kesänä laitumelle: Patun laidunonnea. Kyllähän sitä siellä mielellään pitäisi, mutta se alkaa vaikuttamaan sulalta mahdottomuudelta.

Että tällaista meidän elämään tällä kertaa. Se tasainen oli kyllä paljon kivempaa, toivon sen takaisin.

P.S. Ihana Aira on tulossa huomenna pitkästä aikaa.

Patun spa day

Tämä on jännä "harrastus" siinä mielessä, että tuohon elukkaan laitetaan paljon rahaa kiinni. Oikeastaan aika paljon sellaistakin rahaa, mitä ei oikeasti edes ole olemassa. Jostain sitä aina kuitenkin keksitään. Pointti on siis se, että hevosta hoidetaan ja puunataan, sille ostetaan kaikki tarvittavat varusteet ja enkelipölyt, mitä se nyt sattuukaan tarvitsemaan. Mutta itseensä ei sitten olekaan enää varaa panostaa. Tai meidän tapauksessa Vilmaan panostetaan semisti, koska se on tämän parivaljakon toinen osapuoli. Mutsiin ei lainkaan.

Mutta Patulla oli siis tällä viikolla spa day. Ensin oli aamulla hieronta ja fysioterapia
Annakaisan toimesta. Vähän oli oikea lapa jumissa, mutta muutoin ei ollut oikeastaan huomautettavaa. Ja tiedättekö kuinka kivalta se tuntuu kuulla! Jo ihan pelkästään siksi, että tietää sen kumppanin (tai Vilman kumppanihan se on, mutta mä olen edelleen se mutsi, joka välittää "lapsistaan") olevan kunnossa ja treenejä voi hyvillä mielin jatkaa. Mutta myös erityisesti siksi, että tilanne oli keväällä toisin.

"Just sieltä, ai että tuntuu hyvälle"

Suomeen palattuaan herra nimittäin oli jumissa jos mistäkin. Patu oli ilmeisesti "istunut" häntänsä päällä pitkän kuljetuksen ja häntä oli todella juntturassa, joka luonnollisesti vaikutti myös rankaan. Mutta niin oli myös takapää. Kun sitä yöllä purettiin Klaukkalassa, toinen takajalka ei halunnut ottaa juurikaan painoa alleen. Ei siinä silti auttanut muu kuin lyödä koppiin ja lähteä kotia kohti. Yöllä klo 2 purettaessa kotitallilla herra ei meinannut enää päästä kopista ulos. Siinä sitten maneesiin taluttelemaan, josko se siitä vertyisi ja miltä se mahtaa näyttää. Onneksi oli maneesi. Koska olihan talvi ja aamuyö.

Pari viikkoa siinä meni ihmetellessä. Ihmettelyyn toki kuului venyttelyä, liikuntaa, eläinlääkäriä, hierontaa sun muuta. Oli huonoja päiviä, oli vähän parempia päiviä, mutta mitään varsinaista vikaa ei silti löytynyt, ainoastaan vähän epämääräinen takapää. Kunnes se siitä pikkuhiljaa alkoi vertymään ja normalisoitumaan. Joten tuolla taustalla mutsin tekee erityisen onnelliseksi se, että me tehdään oikeasti jotain oikein.

Kyllä me tehdään paljonkin asioita oikein. Mutta tämä on siinäkin mielessä jännä harrastus, että koskaan et ole valmis ja aina oppii uutta. Ihan joka päivä. Sitä huomaa aina toisinaan, kuinka paljon enemmän sitä tietää kuin vaikka 5 vuotta sitten. Saatikka 10 vuotta sitten. Vaikka silloinkin jo luuli tietävänsä ihan tosi paljon.

Illalla spa day jatkui, kun vihdoin oli aikaa ja tämä mutsi antoi luvan viedä herran humppatukan. Vilma oli sitä leikkaamassa jo aikaisemmin, mutta oli huomattavasti helpompi letittää vähän liian pitkä tukka kuin juuri leikattu, joten tämä mutsi kielsi homman. Nyt on taas siisti poika. Näyttää ihan ratsulta, eikä metsittyneeltä en sano miltä. Kaikki kunnia niille nimeltä mainitsemattomille hevosille, mutta niiden tukkiahan harvemmin leikataan.

Nyt on siisti poika

Ja mitä siihen itsensä hoitamiseen tulee, niin Vilma sentään käy osteopaatilla ja urheilupsykologilla säännöllisesti. Mutsi ei missään.

P.S. Meidän kakara, eli tulevaisuuden dressage toivo, täytti eilen 2vee.

Violan Aava 2vee ja Vilma

Me niin tehtiin se!

Nyt tulee kuulkaas sitten sellaista siirappi -pläjäystä mega-vaaleanpunaisten ruusuilla kuorrutettujen lasien läpi, että oikein itseäkin meinaa jo ällöttää valmiiksi. Ja minä sentään tykkään ruusuista ja vaaleanpunaisesta. Mutta viime viikon työ ja hiominen teki tehtävänsä ja niin vaan ne SM-kvaalit saatiin eilen! Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi neiti otti kuulkaas oikein voiton siinä luokassaan. Joku varmasti ajattelee, että njääh, eihän tämä 3-tason vaativa B ole vielä mitään tai ettei 65,294% ole kummoinen tulos. Mutta meille ne oli tässä kohtaa maailman tappi! Nyt vaan sitä tapin paikkaa sitten siirretään seuraavaan kohtaan.

Jos luit edellistä ratsastusmoodia, niin tiedät, että homma on takkuillut ja paljon. Pillin viheltäessä Vilman on puristanut itsensä Patun selkään henkensä pitimiksi ja Patu on ollut ruorissa kiinni. Ja vanhojen opittujen tapojen muuttaminen on hyvinkin vaikeaa. Mutta nyt se lasikatto on vihdoin rikottu. Vilma oli ensimmäistä kertaa ajatellut ennen jokaista kohtaa, että mitä tässä pitikään tehdä tai että mitä ei saanut missään nimessä tehdä. Ja ensimmäistä kertaa Patukin oli kuulema oikein odottanut, että kerro nyt sitten mitä tehdään.

Rata itsessään oli siisti ja tasainen. Tiedän, että laukanvaihdot oli epäpuhtaat ja käynnin kautta vaihtoihin tuli rikot, energiaa olisi saanut olla enemmän ja mitähän vielä, lista on loputon. Mutta mitä sitten! Ei kukaan täydellistä odottanutkaan, ei ainakaan tämä mutsi. Vaikka etukäteen kyllä tiesinkin, että parivaljakko todellakin onnistuu tavoitteessaan ja saa ne kauan metsästetyt kvaalit. Video radasta löytyy Patun Mutsin Facebookista.

Tämä mutsi ei ole koskaan aiemmin itkenyt kisoissa. Ei edes surusta, vaikka siihen on tarjoutunut kenties joskus tilaisuuksia. Mutta nyt tuli päästettyä pari kyyneltä tuloksen selvittyä. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa haljeta onnesta ja ylpeydestä? Kertokaa se sadalla. Se oli se fiilis, kun Equipeen rävähti tulos 65,294%.

Kyse ei ole siitä, ettäkö eläisin omaa nuoruuttani ja läskiksi laitettua "ratsastusuraani" Vilman kautta. (No tunnustan, ehkä vähän sitäkin, kai meillä kaikilla vanhemmilla.) Vaan siitä, että olen aitiopaikalta seurannut tätä kaikkea. Kuinka paljon tähän on laitettu hikeä ja kyyneliä. Ei sentään onneksi verta. Kuinka tämä tie on ollut pitkä ja kuoppia täynnä. Ja nyt vihdoin niitä onnistumisia alkaa tulla. Kuinka leveä se lapsen hymy on ja kuinka onnelliseksi se voi mutsin tehdä.

Eikä se hymy yllä (ainakaan tällä hetkellä) enää pelkästään siihen onnistuneeseen kisasuoritukseen, vaan myös kotiin ja treeneihin. Ensimmäistä kertaa Vilma ajattelee, että osaa vihdoin tehdä jotain oikein. Neiti päästi suustaan lauseen "mä itse ratsastin tätä useamman päivän putkeen ja se pysyi silti hyvänä". Nyt on jotain vihdoin loksahtanut paikoilleen. Ja kyllä, itkuja varmasti vielä tulee, mutta lillutaan nyt kuitenkin hetki ensin tässä euforiassa.

Palkintojenjaossa kunniakierroksella tuomari kommentoi minulle ratsukon menoa katseltuaan, että "tämän liikkeen kun saa sitten radalle, niin prosentit ropisee aika reippaasti ylös". Ja totta, kunniakierros herättää Patun eloon ja liikkeeseen tulee ilmaa. Patu rakastaa esiintymistä! Tässä on pieni videonpätkä siitä, harmillisen vähän näkeen kuitenkin sitä itse liikettä. Videon on kuvannut Valjasseppä Liza Auran mies, kiitos siitä hänelle.

Ja kaikki kunnia palkinnoille! Vaikka sitä vartenhan tätä lajia ei todellakaan tehdä, mutta se ilahduttaa kyllä kummasti, kun matkaa lähtee oikeasti hyödyllistä tavaraa. Luokka oli Prix de Satula.com ja palkintona valkoinen Equilinen huopa sekä nahanhoito -sarja. Lisäksi oli lahjakortti jo yllä mainittuun Leather Equitationiin, jouhiavaimenperä, kukka ja hitokseen hyvää leipää. Siis mahtavaa! Ravi-ihmiset varmaan ajattelee tässä kohtaa kuinka vähästä ratsuihmiset tulee onnelliseksi.

Prix de Satula.comin Vaativa B-luokan voittaja tänään Kangasalla Vilma Kivikoski! 

Parhaimmat onnittelut! #satulacom 

(C) kuva Satula.comin sivuilta

P.S. Heinäkuu seurataankin sitten pelkästään treenejä, pari jäi kisatauolle. Vilma voi kuitenkin ratsuttaa ja kisata muiden hevosia, saa ottaa yhteyttä.