Humppaa pumppaa kuningas jumppaa

Taisi kuulua joku lastenloru. Patun lempinimi oli nimittäin Kuningas Litmanen meille muuttaessaan. Yhtään en tiedä, mistä moisen nimen on saanut, eikä meillä sitä ole käytetty. Ehkä siksi, kun se oikea kuningas L on kotoisin tästä hoodeilta.

Mutta tänään oli siis kuninkaan, eli herra Patukan jumppapäivä. Kouluhevoselle vähän muuta tekemistä kuin ainaista dressagea tai palauttelua. Aina puhutaan ja sovitaan, että kerran viikossa niitä puomeja, tekee hyvää. Mutta harvemmin niitä silti toteutetaan niin "usein", en tiedä miksi. Ei oikeasti ole edes kovin kummoinen homma tiputtaa maneesin seinältä pari puomia alas ja hinata niitä johonkin kohtaan. Kuitenkin ehkä silleen suunnitellusti peräjälkeen. Ja jos joku ihmettelee, että mitä me tehdään maneesissa keskellä kauneinta kesää, koska tänä vuonna se kesä oikeasti on, niin voi kysyä Patulta, mitä mieltä se on ötököistä. Ei pysty liikkumaan.

Tänään suunniteltiin oikein kaareva ura. Tarkoituksena oli saada ulkotakajalka oikeisiin töihin. Vähän oli kyllä mutsin välit alkuun hakusessa. Patulla on valtavat askeleet ja normaalisti puomien välit on pitkiä. Ellei tarkoituksella koota välissä. Mutta kun mentiin kaarevalle uralle, tuli liian monta liikkuvaa osaa, eli siis kokonaiset kaksi: piti katsoa mihin astuu ja kääntyä samalla. Ja se oli kuulkaa ruunalle jo vähän vaikeaa. Joten askeleen pidentäminen ei ollut enää mahdollista, kun oli jo kaksi muuta tehtävää menossa. Sitäpaitsi koska edellisistä puomeista oli kulunut muutama viikko, niin vähän piti verestää muistiakin, että jaa, jalkoja pitää ihan oikeasti nostella. Joten melkoinen kolina kävi alussa, kun puomit lenteli kannattimilta. Meinasihan se koko hevonen kerran lentää nenälleen. Tai kerran taisi olla aavistuksen voimakas pidäte. Patu kuunteli kiltisti pidätteen ja pysähtyi keskelle tehtävää.

Toki tänään sitä keskittymistä saattoi vaikeuttaa myös unenpuute. Tallin hevoset on olleet nyt tiistaista asti päivät sisällä ja yöt ulkona. Ja herra herkkiksen pasmat on menneet siitä aivan sekaisin. Koska ulkona ei tietty voi nukkua, joku saattaa vaania. Ja päivällä ei kuulkaa kuulu olla sisällä. Toivoa sopisi, että tämä uusi rytmi asettuisi paikoilleen pikimmiten. Tai mielummin helteet loppuisi ja palattaisiin normaaliin elämään. Mutta sille jälkimmäiselle toiveelle ei näytä olevan kannatusta ainakaan 10 päivän sääennusteessa.

Kun herra Patu lopulta ymmärsi, että tässä muuten hypätään, niin jo alkoi jalka nousta ja kierrokset kasvaa. "Pidä Vilma kiinni, nyt mennään, jihaa!" Ja esteet oli isoimmillaan niinkin hurjia, kuin 70cm. Kyseessä kun on kouluratsastaja ja vähän liikaa innostuva entinen este(kin)hevonen. Patu hyppää hyvin, mitä vaan, mistä vaan. Mutta esteiden väliin saattaa tulla pari ilopukkia tai mulliloikkaa. Kerran Vilma lensi päin maneesin seinää, kun innostus valtasi vähän liikaa pienen Patun mieltä. Innostuksesta kertoi se, että kun Vilma oli saatu alas, Patu laski menemään pitkin maneesia ja hyppi esteitä omia aikojaan, antamatta kiinni sitä metsästäville ihmisille. Lopulta tämä mutsi hermostui ja karjaisi "nyt pysähdyt prkl" ja matka loppui kuin seinään. Mutsin pelko on Patun pahin pelko, näemmä.

Se on muuten jännä juttu, miten kouluratsastajat muuttuu, kun eteen laitetaan jotain mistä pitää päästä yli.

P.S. Meidän nuoren neidin jalkoihin laitettiin tänään ensimmäistä kertaa kylmäysletkut. Vähän emmittiin, että mitähän "onko ihan pakko pestä, kun en tykkää" -neiti niistä tuumaa. Ei mitään, siinä olla jökötti kuin vanha tekijä. Niin viisas lapsi!

Kuinka se kolmas sattuikaan valmennuspäivänä

Kuka on keksinyt sanonnan "ei kahta ilman kolmatta"? Onko jollekin epäonniselle joskus sattunut tapahtumaan kolme asiaa putkeen ja siitä se sitten lähti? Ja koska se sanonta on olemassa, niin toki ihmiset siihen uskoo ja sillä luovat sen kolmannenkin. Kai.

Nimittäin tulihan se kolmas sieltä. Sunnuntaina kun Patua haettiin tarhasta valmistautumaan Airan valmennukseen, niin kappas, toinen takakenkä oli vinossa. Meni tovi jos toinenkin, että nämä kaksi naista sen ähräsi irti olemattomilla kengitysvälineillä. Mistä tuli mieleen, että meidän omat "tee se itse ensiapu" -välineet ovat edelleen viemättä tallille, vaikka tarkoitus niin oli. Toisaalta kun niitä melko huonosti osaa käyttää, niin... Olen monesti miettinyt, että joku kengityksen pikakurssi voisi olla paikallaan, osaisi ottaa puoliksi irronneen kengän edes irti näppärästi, jos ei muuta.

"Moikka, mitä teille kuuluu?"

No mutta, nyt vuodatettiin pelkkää hikeä, ei onneksi verta tai kyyneleitä. Ja onni on hevonen joka kykenee kulkemaan hetken ilman kenkää. Onneksi kyseessä ei ollut etukenkä, se olisi ollut vähän kinkkisempi homma, koska eroa toiseen jalkaa olisi ollut sitten paljon. Patu nimittäin tallaa Duplot jalassa. Kerran kävi niin, että jalasta lähti sekä etu- että takakenkä. Siinä ei todella enää auttanut kuin ottaa loputkin pois. Onneksi oli sentään 3 naista asialla, kyllä ne lopulta irtosivat.

No mutta, se todettakoon kiitollisena, että nämä kaikki kolme tapahtumaa oli onneksi suhteellisen pieniä juttuja. Sellaisia "hei, ei tämä aina ole pelkkää iloa ja onnea, jos muistatte". Kun pitkään onkin mennyt ihan super-hyvin.

Mennäänpä sitten itse asiaan, eli Airaan. Ei ollakaan nähty taas hetkeen. Jostain syystä meidän alueella on hieman nihkeä osallistumisinto tällä hetkellä. Ihana Aira sitten pysähtyy meitä varten ollessan ohikulkumatkalla. Vilma on ollut Airan oppilas nyt 2½ vuotta. Ja niin kun Aira sanoo, hyvä istunta kuuluu kaikille!

Tällä kertaa harjoitelttiin samoja juttuja kuin Linnean kanssa, mutta sen hengityksen ja kylkien kautta. Tai mikän minä olen höpöttämään, No Shoutin "ansiosta" en kuule isoa osaa opetuksesta. Mutta pääasia, että näen niiden ruusunpunaisten lasien läpi, että hyvältä muuten nayttää! Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos mahdollisuus osuu kohdalle. Tai voihan hänet pyytää omalle tallille, kun kerää porukan kasaan. Se ero hevosen liikkeessa on melkoinen jo heti ensimmäisellä kerralla, kun siellä selässä istuu oikein. Ja voin kertoa, että suurin osa ihmisistä ei istu, vaikka kuinka siltä näyttäisi.

Olipa hyvä valmennus! Kiitos Aira <3

Videokooste valmennuksesta tulee Patun mutsin Faceen jahka saan sen tehtyä. Ehkä huomenna.

P.S. Koska nämä helteet valtasivat Suomen, herra Hevonen siirtyi tänään rytmiin päivä tallissa - yö ulkona. Saas nähdä kuinka vinossa on rutiineja rakastavan herran kruunu aamulla. Että joku kehtaa jättää hänet yöksi ulos!

Voihan Patu ja mutsin harmaantuvat hiukset!

Patu treenaa tällä hetkellä aika napakasti, joten vapaat ja palautumiset toki kuuluu asiaan. Niinpä tiistaina oli tämän viikon vapaapäivä. Ei siinä mitään, niitä on ollut 1(-2) viikossa ja homma toimii ihan normaalisti. Keskiviikkoaamuna kun herran karsinaa sitten siivottiin, sieltä löytyi kokonaiset kaksi kakkakasaa, se jo vähän sai miettimään. Mutta aamuheinät oli menneet normaalisti, että ei tässä varmaan mitään.

Vilma puunasi herran valmiiksi ratsutusta varten ja jostain syystä herra koki, että nyt muuten ollaan sitten taas lähdössä reissuun, että soijaa pukkaa ja ressiä päälle, prkl. Hyöri ja pyöri ja sai selkeän stressireaktion, vähän siis normaalia isomman. Kun luonnollisesti emme olleet häntä valmistelleet reissuun, kun sellaista ei ollut luvassa.

Ratsutus meni oikein mainiosti, ei mitään kiputuntemuksia selkään, kuulemma. Herra teki mitä pyydettiin ja oli muuten aika hieno. Tämä mutsi lappoi lantaa tallissa, mutta hälytettiin katsomaan herra Hevosta, koska nyt näyttää kuulkaa hyvältä.

Hikeä tippuva ukko pestiin ja puunattiin ja laitettiin kylmäyssuojien kanssa karsinaan. Meni siinä pari heinänkortta ja vähän puuroakin. Kuopimista ja piehtarointia päälle. Mutta juurihan se oli pesty, joten piehtarointi siinä kohtaa oli ihan normaalia. Paitsi ettei se ollut. Olin jotenkin niin työntouhussa, että nappasin siitä ukon narunpäähän ja vein pihalle, tajuamatta, ettei se lopulta ollut syönyt juuri mitään. Kun jäin siinä laittelemaan vesiä, huomasin sen kuopivan ja kävelevän, tarjolla olleet päiväheinät ei kelvanneet. Hälytyskellot alkoi soimaan ja samalla Vilma huuteli tallista, että niin muuten se ei sitten syönyt juuri mitään.

Ei muuta kun kipulääkettä, kävelemään, juomia jos jonkinmoista, taas kävelyä, kuuntelua. Ja jos herra Patua ei kiinnosta juoda, niin se on aivan sama mitä kuohuviiniä siihen veteen laittaa, ei uppoa. Lopulta se oli saatava kakkaamaan, joten traileri autonperään ja kyytiin. Kakka on sillä taattu. Toki luulo lähtemisestä aiheuttaa taas lievää stressiä, mutta on melkein ainoa konsti saada vatsa toimimaan. Käytiin jopa vähän ajelulla, jospa kaikkiin mahdollisiin kuoppiin ajo saisi suolen liikkeelle.

Pieniä tokenemisen merkkejä alkoi matkan varrella ilmaantua, kun vihreää hamuiltiin ja lopulta alkoi närkästys nousta, että multa muuten jäi päiväheinät väliin. Niinpä muutaman tunnin uurastuksen jälkeen herra palautui tarhaan tarkkailuun.

Tämähän siis ei ollut ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa vähän hämmentävä, kun mitään reissua ei ollut alla. Patu vaan on hitokseen herkkä kaikelle. Onneksi sillä säästellään kilometrejä, eikä kilpailla enää "turhia". Myös valmennukset löytyy nykyään aikalailla omista nurkista, aiemmin saatettiin matkustaa monta kertaa viikossa. Meillä hyväksi havaittu keino on tuplata Keep Calm muutamana päivänä ennen matkaa, se rauhoittaa kummasti. Ja ei, jokainen reissu ei aiheuta ähkyä, edellisestä on 1½ vuotta.

Tänään piti vähän rapsutella ratsastuksen päätteeksi

Mutta eihän siinä vielä kaikki. Herra aiheutti mutsille lisää harmautta eilen. Pienen tauon jälkeen yhdessä päätettiin, että ½ tunnin laidunnusta jatketaan viikon tauon jälkeen (ja kyllä, vihreää on maisteltu myös tässä välissä). Sillä saa hyvin avattua paikkoja ja muutaman vihreän korren kaupan päälle. Ensimmäiset 20 minuuttia sujuikin suunnitelmien mukaan, vähän kunniakierroksia, pukkihyppelyä ja heinännaukkailua. Kunnes talliin alkoi kuulua järjetön kumina. Siellä oli jäänyt päälle joku laukkahevosmoodi, täysiä laidunta ympäri. Mietin hetken, että jospa se vaikka tuosta rauhoittuu, otan kohta sisään. Ei muuten rauhoittunut.

Ensimmäisellä laidunnuskerralla oli turvallisempaa laittaa herra laitumelle 

ilman loimea ja huppua, suojat oli toki pakko olla

Kun pääsin portille, herra oli juuri kaartanut sen edestä ja jatkamassa matkaa. Huutelin siinä, että tuletko pois. Liinat kiinni ja täysiä portille; TULEN! Ränttätänttä aiheutti niin massiivisen puuskutuksen, että 40 minuuttia tämä mutsi tallusti ympäri maneesia, jotta hengitys tasaantui. Eikä ollut muuten järin miellyttävää tallustusta, siinä oli meinaan jäänyt kumisaappaat jalkaan ja vessamatka keskeytynyt, kun herra piti niin nopeasti laitumelta noukkia talteen. Niin ja oli siellä maneesissa yli 30C lämmintä kaupanpäälle.

Ilmeisesti ötökät olivat yksinkertaisesti niin kammottavia, ettei auttanut kuin juosta niitä karkuun. Vaikka herralla on kyllä huppu päässä ja ötökkäloimi päällä, ilman ei pieni Patu millään selviäisi pihalla, ötökkäkammo on sen verran massiivinen.

Tässä on pieni videonpätkä, kun herra pääsi ensimmäistä kertaa tänä kesänä laitumelle: Patun laidunonnea. Kyllähän sitä siellä mielellään pitäisi, mutta se alkaa vaikuttamaan sulalta mahdottomuudelta.

Että tällaista meidän elämään tällä kertaa. Se tasainen oli kyllä paljon kivempaa, toivon sen takaisin.

P.S. Ihana Aira on tulossa huomenna pitkästä aikaa.

Patun spa day

Tämä on jännä "harrastus" siinä mielessä, että tuohon elukkaan laitetaan paljon rahaa kiinni. Oikeastaan aika paljon sellaistakin rahaa, mitä ei oikeasti edes ole olemassa. Jostain sitä aina kuitenkin keksitään. Pointti on siis se, että hevosta hoidetaan ja puunataan, sille ostetaan kaikki tarvittavat varusteet ja enkelipölyt, mitä se nyt sattuukaan tarvitsemaan. Mutta itseensä ei sitten olekaan enää varaa panostaa. Tai meidän tapauksessa Vilmaan panostetaan semisti, koska se on tämän parivaljakon toinen osapuoli. Mutsiin ei lainkaan.

Mutta Patulla oli siis tällä viikolla spa day. Ensin oli aamulla hieronta ja fysioterapia
Annakaisan toimesta. Vähän oli oikea lapa jumissa, mutta muutoin ei ollut oikeastaan huomautettavaa. Ja tiedättekö kuinka kivalta se tuntuu kuulla! Jo ihan pelkästään siksi, että tietää sen kumppanin (tai Vilman kumppanihan se on, mutta mä olen edelleen se mutsi, joka välittää "lapsistaan") olevan kunnossa ja treenejä voi hyvillä mielin jatkaa. Mutta myös erityisesti siksi, että tilanne oli keväällä toisin.

"Just sieltä, ai että tuntuu hyvälle"

Suomeen palattuaan herra nimittäin oli jumissa jos mistäkin. Patu oli ilmeisesti "istunut" häntänsä päällä pitkän kuljetuksen ja häntä oli todella juntturassa, joka luonnollisesti vaikutti myös rankaan. Mutta niin oli myös takapää. Kun sitä yöllä purettiin Klaukkalassa, toinen takajalka ei halunnut ottaa juurikaan painoa alleen. Ei siinä silti auttanut muu kuin lyödä koppiin ja lähteä kotia kohti. Yöllä klo 2 purettaessa kotitallilla herra ei meinannut enää päästä kopista ulos. Siinä sitten maneesiin taluttelemaan, josko se siitä vertyisi ja miltä se mahtaa näyttää. Onneksi oli maneesi. Koska olihan talvi ja aamuyö.

Pari viikkoa siinä meni ihmetellessä. Ihmettelyyn toki kuului venyttelyä, liikuntaa, eläinlääkäriä, hierontaa sun muuta. Oli huonoja päiviä, oli vähän parempia päiviä, mutta mitään varsinaista vikaa ei silti löytynyt, ainoastaan vähän epämääräinen takapää. Kunnes se siitä pikkuhiljaa alkoi vertymään ja normalisoitumaan. Joten tuolla taustalla mutsin tekee erityisen onnelliseksi se, että me tehdään oikeasti jotain oikein.

Kyllä me tehdään paljonkin asioita oikein. Mutta tämä on siinäkin mielessä jännä harrastus, että koskaan et ole valmis ja aina oppii uutta. Ihan joka päivä. Sitä huomaa aina toisinaan, kuinka paljon enemmän sitä tietää kuin vaikka 5 vuotta sitten. Saatikka 10 vuotta sitten. Vaikka silloinkin jo luuli tietävänsä ihan tosi paljon.

Illalla spa day jatkui, kun vihdoin oli aikaa ja tämä mutsi antoi luvan viedä herran humppatukan. Vilma oli sitä leikkaamassa jo aikaisemmin, mutta oli huomattavasti helpompi letittää vähän liian pitkä tukka kuin juuri leikattu, joten tämä mutsi kielsi homman. Nyt on taas siisti poika. Näyttää ihan ratsulta, eikä metsittyneeltä en sano miltä. Kaikki kunnia niille nimeltä mainitsemattomille hevosille, mutta niiden tukkiahan harvemmin leikataan.

Nyt on siisti poika

Ja mitä siihen itsensä hoitamiseen tulee, niin Vilma sentään käy osteopaatilla ja urheilupsykologilla säännöllisesti. Mutsi ei missään.

P.S. Meidän kakara, eli tulevaisuuden dressage toivo, täytti eilen 2vee.

Violan Aava 2vee ja Vilma

Me niin tehtiin se!

Nyt tulee kuulkaas sitten sellaista siirappi -pläjäystä mega-vaaleanpunaisten ruusuilla kuorrutettujen lasien läpi, että oikein itseäkin meinaa jo ällöttää valmiiksi. Ja minä sentään tykkään ruusuista ja vaaleanpunaisesta. Mutta viime viikon työ ja hiominen teki tehtävänsä ja niin vaan ne SM-kvaalit saatiin eilen! Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi neiti otti kuulkaas oikein voiton siinä luokassaan. Joku varmasti ajattelee, että njääh, eihän tämä 3-tason vaativa B ole vielä mitään tai ettei 65,294% ole kummoinen tulos. Mutta meille ne oli tässä kohtaa maailman tappi! Nyt vaan sitä tapin paikkaa sitten siirretään seuraavaan kohtaan.

Jos luit edellistä ratsastusmoodia, niin tiedät, että homma on takkuillut ja paljon. Pillin viheltäessä Vilman on puristanut itsensä Patun selkään henkensä pitimiksi ja Patu on ollut ruorissa kiinni. Ja vanhojen opittujen tapojen muuttaminen on hyvinkin vaikeaa. Mutta nyt se lasikatto on vihdoin rikottu. Vilma oli ensimmäistä kertaa ajatellut ennen jokaista kohtaa, että mitä tässä pitikään tehdä tai että mitä ei saanut missään nimessä tehdä. Ja ensimmäistä kertaa Patukin oli kuulema oikein odottanut, että kerro nyt sitten mitä tehdään.

Rata itsessään oli siisti ja tasainen. Tiedän, että laukanvaihdot oli epäpuhtaat ja käynnin kautta vaihtoihin tuli rikot, energiaa olisi saanut olla enemmän ja mitähän vielä, lista on loputon. Mutta mitä sitten! Ei kukaan täydellistä odottanutkaan, ei ainakaan tämä mutsi. Vaikka etukäteen kyllä tiesinkin, että parivaljakko todellakin onnistuu tavoitteessaan ja saa ne kauan metsästetyt kvaalit. Video radasta löytyy Patun Mutsin Facebookista.

Tämä mutsi ei ole koskaan aiemmin itkenyt kisoissa. Ei edes surusta, vaikka siihen on tarjoutunut kenties joskus tilaisuuksia. Mutta nyt tuli päästettyä pari kyyneltä tuloksen selvittyä. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa haljeta onnesta ja ylpeydestä? Kertokaa se sadalla. Se oli se fiilis, kun Equipeen rävähti tulos 65,294%.

Kyse ei ole siitä, ettäkö eläisin omaa nuoruuttani ja läskiksi laitettua "ratsastusuraani" Vilman kautta. (No tunnustan, ehkä vähän sitäkin, kai meillä kaikilla vanhemmilla.) Vaan siitä, että olen aitiopaikalta seurannut tätä kaikkea. Kuinka paljon tähän on laitettu hikeä ja kyyneliä. Ei sentään onneksi verta. Kuinka tämä tie on ollut pitkä ja kuoppia täynnä. Ja nyt vihdoin niitä onnistumisia alkaa tulla. Kuinka leveä se lapsen hymy on ja kuinka onnelliseksi se voi mutsin tehdä.

Eikä se hymy yllä (ainakaan tällä hetkellä) enää pelkästään siihen onnistuneeseen kisasuoritukseen, vaan myös kotiin ja treeneihin. Ensimmäistä kertaa Vilma ajattelee, että osaa vihdoin tehdä jotain oikein. Neiti päästi suustaan lauseen "mä itse ratsastin tätä useamman päivän putkeen ja se pysyi silti hyvänä". Nyt on jotain vihdoin loksahtanut paikoilleen. Ja kyllä, itkuja varmasti vielä tulee, mutta lillutaan nyt kuitenkin hetki ensin tässä euforiassa.

Palkintojenjaossa kunniakierroksella tuomari kommentoi minulle ratsukon menoa katseltuaan, että "tämän liikkeen kun saa sitten radalle, niin prosentit ropisee aika reippaasti ylös". Ja totta, kunniakierros herättää Patun eloon ja liikkeeseen tulee ilmaa. Patu rakastaa esiintymistä! Tässä on pieni videonpätkä siitä, harmillisen vähän näkeen kuitenkin sitä itse liikettä. Videon on kuvannut Valjasseppä Liza Auran mies, kiitos siitä hänelle.

Ja kaikki kunnia palkinnoille! Vaikka sitä vartenhan tätä lajia ei todellakaan tehdä, mutta se ilahduttaa kyllä kummasti, kun matkaa lähtee oikeasti hyödyllistä tavaraa. Luokka oli Prix de Satula.com ja palkintona valkoinen Equilinen huopa sekä nahanhoito -sarja. Lisäksi oli lahjakortti jo yllä mainittuun Leather Equitationiin, jouhiavaimenperä, kukka ja hitokseen hyvää leipää. Siis mahtavaa! Ravi-ihmiset varmaan ajattelee tässä kohtaa kuinka vähästä ratsuihmiset tulee onnelliseksi.

Prix de Satula.comin Vaativa B-luokan voittaja tänään Kangasalla Vilma Kivikoski! 

Parhaimmat onnittelut! #satulacom 

(C) kuva Satula.comin sivuilta

P.S. Heinäkuu seurataankin sitten pelkästään treenejä, pari jäi kisatauolle. Vilma voi kuitenkin ratsuttaa ja kisata muiden hevosia, saa ottaa yhteyttä.

Rataratsastusmoodi

Eli se tila, mikä pitäisi saada radalle siirryttäessä päälle. Se yhteistyön sinfonia ja sielujen harmonia, ratsukon oma kupla, että kaikki sujuu ihan loistavasti ja me niin tehdään tää! Mutta entä jos se on ollutkin ihan päälaellaan monta vuotta? Niin, että kun pilli viheltää, herra Patu sanoo "pidä kiinni, mä tiedän tän!". Ja neiti Vilma puristautuu henkensä edestä satulaan kiinni ja nappaa kaksi vahvaa ohjaa käteen ja todella pitää kiinni. Eli moodi onkin siis kaikkea sitä, mitä sen ei pitäisi olla. Mitä sitten tehdään?

Kokenut ja osaava hevonen on luonnollisesti hyvä asia. Yleensä. Jos siihen yhdistää itsepäisyyden ja "mä tiedän" -asenteen, niin on vähän sekavampi soppa. Patu on aina ollut ihan kaikessa tekemisessä sitä mieltä, että se tietää ratsastajaa paremmin. Että mikä tänään sattuisi huvittamaan ja mitä voisi olla tarjolla.

Tämä kaikki saataa kuulostaa siltä, että hommat on menneet persiilleen monta vuotta. Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Kuten edellisessä historiikissa kerroin, on vuodet Patun kanssa sisältäneet itkua ehkä ainakin yhtä paljon kuin onnistumisia. Silti siinä hevosessa on aina ollut "se jokin", että periksi ei ole annettu. Tai sitten se on ollut vaan tämä meidän persaukisuus, ettei sitä yksinkertaisesti ole ollut varaa vaihtaa. Tiedä häntä, nyt joka tapauksessa ollaan vihdoin tässä, että ratsukon yhteisestä entisestä ratamoodista on tulossa toivottavasti historiaa ja tilalle kehitellään uutta versiota. Aikansa se silti ottaa, ei tämä hokkuspokkus käy.

Tällä viikolla meillä oli hyviä harjoituksia rataa varten. Ei se tarvitse pilliä tai aitoja, se riittää, että tullaan keskihalkaisijalle, sillä sen Patun moodin saa päälle. Ensin valkkumme Linnea ratsasti ja sieltä sitten tulikin tunnistettua ne ojanpohjat, mitä sillä hetkellä herran päässä tapahtuu. Hevonenhan ei tee ilkeyttään tai tahallisuuttaan yhtään mitään, ainoastaan oppimisen kautta. Mutta opitun poisoppiminen onkin jo ihan oma lukunsa.

Seuraavana päivänä oli Vilman vuoro. Ja taas tuli huomattua mitä tapahtuu, kun tullaan keskihalkaisijalle. Siinä hikeä tippuvassa helteessä sitten treenattiin pala kerrallaan pois siitä. Patuhan on siitä kiva tyyppi, että se kyllä heti kertoo, jos teet jotain väärin. Vaikka kun otat mollemmista ohjista yhtäaikaa, niin saat varmasti peruutuksen aikaan. Kesken rataa, siinä kohtaa kun ei todellakaan kuulu peruuttaa. Ei se silti peruuta samalla taktiikalla silloin kun niin kuuluu tehdä. Ei tietenkään.

Siinä taisi kävelyineen ja verkoineen vierähtää parituntinen. Hiki virtasi kaikilla, myös katsojilla. Hyviä pätkiä, onnistumisia, tietoisuutta virheistä. Ja hymy. Sitä on tarjoiltu viime aikoina enenevässä määrin ja se saa tämän mutsin onnelliseksi. Ja jos joku ihmettelee, mitä meillä tehtiin maneesissa 30 asteen helteessä, niin oltiin paarmoja paossa.

Huomenna lähdetäänkin sitten katsomaan, jäikö tämän viikon treenistä mitään kummankaan päähän. Toivottavasti kyllä, koska Linnea ei ole ohjeineen tällä kertaa verkassa Vilman korvanapissa.

P.S. Patun mutsin Facebookista löytyy video treeneistä.

Vauvasta melkein aikuiseksi - mistä tämä hullutus alkoi

Minä, kirjoittaja, olen se äiti. Patun äiti. Oikeasti toki Vilman, mutta tallinpitäjän lapset kutsuvat meitä "Patun äiti ja Hilma". Joten täältä satelee poniäidin haaveita suoraan maneesin laidalta. Paitsi ettei Patu ole poni.

Vilma ja Patu pari viikkoa sitten Takkulassa

Vilma nakattiin ensimmäisen kerran hevosen selkään alle parin vanhana. Siellä äidin hellässä huomassa köröteltiin muinaisessa Messilässä käyntiä. Kolmen vanhana neiti alkoi kävellä tuntini päätteeksi loppukäynnit ja lopulta pääsi ihan omalle tunnille. Vuoden verran tuli pyöritettyä ratsastuskouluponia liinan päässä ja kappas kun sain mahtavan idean; ostin neidille nelivuotiaana oman ponin, valkoisen shettiksen nimeltä Julia. Julianhan piti olla kantavana. Siinä sitä talvi syötettiin ja lihotettiin ja odotettiin koko kevät rakkauden hedelmään. Kunnes lopulta tajuttiin, ettei mitään ole tulossa, se on vaan suomeksi sanottuna lihava.

Julia

Seuraavat vuodet hevosia ja poneja oli omia ja ylläpidossa, käytiin ratsastuskoulussa tunneilla ja puskailtiin omissa nurkissamme. Koskaan homma ei ollut kovin tavoitteellista, eikä Vilmalla ollut varsinaisesti ponivuosia.

Sitten tuli vuosi 2011 ja elämään astui Jaq. Alkuperäinen tarkoitus oli äiti-tytär -hevonen ja kyllähän meikämammakin sillä ratsasti jokusen vuoden. Jakki oli the Hevonen, se joka opetti neidin vihdoin oikeasti ratsastamaan. "Musta tulee esteratsastaja" vaihtui melko nopeasti nutturapäiden kouluvääntöön, kun kentän hiekkaa oli maisteltu tarpeeksi monta kertaa. Jakki kun saattoi ponnistaa mistä sattuu, eikä nuoren neidin tasapaino ihan aina riittänyt kyydissä pysymiseen.

Vilma ja Jakki Nastolassa leirillä kesällä 2011

Jakki opetti kouluratsastuksen salat, kuvioihin alkoi tulemaan valmennuksia, kisoja ja jonkin sortin tavoitteellisuuttakin. Ikää sillä hevosella oli kuitenkin meille tullessaan jo 16, joten tiedossa oli, ettei vuosia ole välttämättä kovin montaa.

Vilma ja Jakki, ensimmäinen yhteinen sini-valkoinen ruusuke 2011

Pari vuotta myöhemmin Jakin rinnalle hankittiin Nebukanatt, koska halu päästä eteenpäin oli kova. Nebu kaivettiin ½:n vuoden seisonnasta yli-lihavana yksilönä. Haave kelpo-kouluhevosesta perustui yhteen 60%:n helpon A:n tulokseen takavuosilta. Jos tieto lisääkin joskus tuskaa, niin toki se lisää myös viisautta. Tämän päivän tiedoilla Nebua ei olisi koskaan meille hankittu, koska sen sydän oli esteillä, kouluratsastukselle se näytti lähinnä keskikaviota.

Vilma ja Nebu kesällä 2013

Nebun kanssa yritettiin lähemmäs 2 vuotta. Ei anneta periksi, ehkä se tästä, kyllä siitä vielä kouluhevonen tulee, tänään se oli ihan kiva ja mitä näitä nyt oli. Lopulta se oli Nipsu (Porthan-Broddel) joka sanoi ääneen sen, mitä kaikki olivat jo mielessään pitkään pyörittäneen, että mitäpä jos tämä nyt vaan vaihdettaisiin. Niinpä loppuvuodesta 2014 meidän tallin ovi kävi kolmesti, ensi tuli Patu, seuraavaksi lähti Nebu estekotiin ja vielä viimeiseksi Jakki taivaslaitumille mentyään nopeasti huonoon kuntoon.

Patu, ihan omaa luokkaansa. Olin nähnyt myynti-ilmoituksen ja ohittanut sen mahdollisimman nopesti. Meillä oli kuitenkin "halutaan ostaa juniorille kouluhevonen" -ilmoitus ja meihin oltiin yhteydessä, tässä olisi loistava junnuhevonen. Suurin varauksin käytiin sitä lopulta katsomassa ja niin vain kävi, että Palazzo saapui taloon.

Vilma ja Patu keväällä 2015 Takkulassa

Patun myötä kaikesta tuli paljon johdonmukaisempaa, valmennuksista, kisoista, elämästä. Nyt tässä asetetaan kuulkaas tavoitteita ja mennään niitä kohti että suhina vaan käy! Ensimmäinen kausi sujuikin hyvin, ruusukkeita sateli kotiin ja edistystä tapahtui. Mentiin mukaan aluevalmennusrenkaaseen, kierrettiin kisoissa ja kokeiltiin valmentajia. Mutta sitten loppui kuheruskuukausi, tai tässä tapauksessa vuosi. Seuraavat pari vuotta olivat enemmän tai vähemmän taistelua, Patu sairasteli, Vilma oli heittämässä hanskoja tiskiin, kisoja oli vähän ja nekin vähät sujuivat jotenkin sinne päin. Hevosen vaihtoakin mietittiin, silti periksi ei annettu. Patun todellinen potentiaali oli vielä löytämättä ja tiesin, ettei sillä rahalla saada yhtä hyvää hevosta tilalle.

Vilma ja Patu 2017 Hämeen alueen juniorimestaruus

Viime syksynä Vilma teki lopulta radikaalin päätöksen, jätti lukion kesken ja pakkasi Patun Ruotsin laivaan. Nyt jos koskaan, katsotaan mitä tästä tulee. Talven aikana mukaan tarttui oppia, itsenäistymistä, paljon työtä ja yhdet kisat. Menemättä sen enempää talven tapahtumiin, oli se riittävän pitkä aika Ruotsin komennukselle ja tämä äiti onnellinen saadessaan väsyneet matkaajat helmikuisena yönä takaisin kotiin.

Vuosien varrella on moneen kertaan tullut lohdutettua itkuja, että "mä en osaa" ja "tää on niin vaikea". Yksi (oikeasti hyvä) valmentaja kerran ratsutti Patun ja totesi: " 10:stä hevosesta 9 on kivoja ja sitten on... tällaisia". Huonoina päivinä kun hanskat meinaa lentää naulaan ja myynti-ilmoitus jo hahmottuu päässä, tajuaa lopulta kuitenkin, ettei sitä voi myydä, ei sitä kukaan tajua. Jos tästä jotain hyvää kaivaa, niin ainakin tuo tyttö on oppinut ratsastamaan, kun ei ole automaatteja suotu elämään.

Keväällä kaksikon palattua kotiin tämä mutsi ehdotti uutta valmentajaa, kokeillaan ja katsotaan kuinka se toimii. Ja kyllähän se tuntuu toimivan, pitkä ja kivinen tie on saanut kenties hieman asfalttia isoimpien kuoppien päälle. Ensimmäistä kertaa Patun erilaisuus saa ymmärrystä osakseen ja neidin epätoivon itkut on loppuneet. Ainakin ne jokapaiväiset.

 Ypäjällä 2018, radan keskeytys ja ehkä pieni itkun tirautus

Tämä on siis kertomus Vilmasta ja Patusta matkalla kohti elokuisia SM-kisoja. Vilman ja Patun yhteisen mutsin vaaleanpunaisten lasien läpi kirjoitettuna.

P.S. On meillä nykyään toinenkin hevonen, 2-vuotias omakasvatti Violan Aava.